Olipa sitten selkä siihen malliin omituinen eilen, että jätin omat agiliitäjäkoirani kotiin lähtiessäni vetämään harkkoja tähtiryhmäläisille. Mukaan pääsi kuitenkin Pörri, jolla tokottelin alokasluokan liikkeitä jonkun aikaa nurmikentällä edellisen ryhmän liitoharkkojen pyöriessä viereisellä sora-alueella (jonka muuten kohta taas kukkaset valtaa jos ei tappo-operaatiota suoriteta ja pian).

Pörrin seuraamiset oli reippaita ja eteen palkkaamiset olivat tuottaneet tulosta, sillä tavallisesti takavasemmalle laahustamaan ajautuva Pörri koitti nyt vähän edistää. Parempi näin kun olen parempi tuossa hillitsemispuolessa kuin innostamisessa. Liikkeestä maahanmenot onnistui erinomaisesti. Liikkeestä seisomisessa Pörri tarjosi kahdesti sitä maahanmenoa ennen kuin minä älysin sanoa pysähtymiskäskyn oikein. "OdoTA" on sille liian napakka ja se kuuntelee vain sen terävän lopun ja päättää mennä maahan kun ei muuta ymmärrä. Laiskasti sanottu "OOOOOODota" pysäyttää sen hienosti niille sijoilleen. Toivottavasti tämä huomioni pitää seuraavankin kerran harjoitellessa...

Luoksetuloissa oli kivat sivulletulot. Palkkasin sivulle tulosta vapauttaen sen pallolle. En muuten muista olenko koskaan palkannut Pörriä pallolla aikaisemmin. Näytti tykkäävän. Johan tuota menikin melkein 8 vuotta että yhdisti Pörrin ja Pallon. *nolostus*

Pörri katseli tähtiryhmän agiharkat ja lopuksi sai mennä itse ihan vähän agia. Pörri on jäänyt tästä leikistä "varhaiseläkkeelle", sillä sen kerrassaan omituinen rakenne lisättynä jo melkein 8 vuoden iällä alkaa jo vähän huolestuttaa. En tahdo sitä rikkoa ihan tieten tahtoen. Nyt se mennä agia vain omaksi huvikseen ja omilla ehdoillaan. Pääasia on, että on kivaa. Rimat oli matalalla ja hypyissä ei ollut mitään ongelmaa. A-este ei Pörriä selvästikään kiinnostanut, joten tämä agilityn "rankin" este on tästä eteenpäin Pörriltä ignorattu täysin. Sellaista ei ole, piste ja lukko. Pörri kuitenkin tykkää agilityn tyyppisestä tekemisestä, joten sitä mennään aina mielen virkistämiseksi, mutta ihan Pörrin ehdoilla. Eihän tuo mitään nilkuta tahi muutenkaan oireile, mutta sen vähän mitä minä koirien rakenteista ymmärrän, pistää pientä (eikä ihan niin pientäkään) hälykelloa kilisemään tuon yksilön kohdalla.

Tästä päästäänkin sopivasti sitten rotupalstalla käytävään keskusteluun corgien ja agilityn sopimisesta toisilleen. Aihe jakaa porukkaa aina kasvattajista harrastajiin saakka. Itse kuulun (ei varmaan tule yllätyksenä) siihen joukkoon, jonka mielestä rodunomaisen corgin tulisi soveltua myös agilityharrastukseen. Sanoohan sen jo kaikki rotukuvauksetkin, joissa kuvataan corgeja ketterinä, kestävinä ja liikkuvaisina koirina. Agility oikein harrastettuna ei ole corgille sen vaarallisempaa kuin muillekaan roduille. Koiran yleiskunto on yleensä ainoa riskitekijä, mikäli luustollisesti koira on kunnossa ja korvienvälissä on riittävästi kapasiteettia työskentelyyn. Myös koiran yleisanatomia määrittää sen kelvollisuuden agilityyn tai ainakin sen harrastusuran pituuden ko. lajissa. Pörrikin kaikista rakenteellisista omituisuuksistaan huolimatta pinkoi täysipainoisesti esteitä nuoruudessaan, mutta enää sen ei anneta sitä tehdä tuossa mittakaavassa. Pörriä ei kuitenkaan sovi pitää esimerkkinä siinä väitteessä, että noni - eipäs ole corgeista agilityyn. Pörri on rakenteellisesti kummajainen (osin syntyjään, osin pentuajan vammautumisen vuoksi), kaukana ideaalista rotumääritelmän mukaisesti rakentuneesta koirasta. Se on jokaisen vain näyttelyorientoituneen kasvattajan kävelevä painajaisuni., kaikkea muuta kuin ulkoisesti rodun esimerkkitapaus tahi ihanne. Meille se on vain Pörri, rakas Pörri, josta olemme h*mmetin ylpeitä!

warrigal2006.jpg
Käsittämättömän kaunis seisomakuva Pörristä, mutta takaosan puutteita ei kadoteta edes photoshopilla... ;-)
(kuvan otti Pia Alatorvinen)

Mitä on yleisanatomia? En edes tiedä onko tuo se oikea sana, mutta tarkoitan tällä rakenteellista tasapainoa ja rodunomaista karjakoiraroduille tyypillistä tiiviyttä, johon muuten yhtenä osana kuuluu paitsi lihaksistollinen tiiviys, myös sellainen henkinen voimakkuus, jolla koira pitää itsensä kasassa. Tuo henkinen voimakkuus cardiganeilla ei välttämättä tule samalla vauhdilla kuin rakenteellinen tiiviys, joka sekin ottaa aikansa. Cardigan on kaikilta osin hitaasti kehittyvä rotu. Se on sitä ollut ja sen tulisi olla sitä vastakin vaikka näyttelykehissä kuinka sakotettaisiin.

Rakenteellinen tasapaino? Ei ole synti, jos koira on niukasti kulmautunut. Kunhan se on vain sitä molemmista päistä tasapuolisesti. Ei ole synti, jos koira on voimakkaasti kulmautunut. Kunhan se on vain sitä molemmista päistä. Kulmauksien keskinäinen tasapaino on se A ja O. Corgien kohdalla vain hyvin usein näyttelykehissä sorrutaan tuijottamaan ja ihannoimaan niitä jo ylikulmautuneita "takapokia" ja unohdetaan  täysin se(tai ei osata katsoa), onko etuosa vastaavasti yhtä komeasti kulmautunut. Hyvin useassa tapauksessa näin ei ole. Se on corgien "tyyppivika", jos näin voi sanoa. Mutta entäpä ne vähän niukemmin takaosastaan kulmautuneet mopet? Niilläpä tuo tasapainon saavuttaminen onkin "helpompaa". Jos ei ole takaosaan annettu kulmauksia kauhalla, ei niitä tarvitse koittaa kauhoa etuosastakaan. Rakenteellisesti tasapainoinen koira kuluu tasaisesti joka puolelta. Mikään nivel ei ole suuremmassa rasituksessa kuin toinen. Koira kestää!

Agility on enemmän yksilökohtainen laji niin koira- kuin ohjaajatasolla. Nykyisin on vain valitettavassa muodissa valita ensin harrastuslaji ja sitten siihen koira (ikävästi kärjistettynä väline lajiin) ja sitten jos nuo kaksi eivät kohtaakaan, tulee ööön kataströööööf tai sitten tämä menetys kestetään ja valitaan koiralle sopivampi laji. Jälkimmäinen toimintamalli on minusta se paljon paljon mielekkäämpi. Vaikken minäkään mikään koiraharrastuksen veteraani ole, uskallan silti puhua vanhoista ajoista, jolloin ensin hankittiin koira ja sitten kokeiltiin mikä laji sille olisi mielekkäin ja mistä yhdessä tykättäisiin. Ajat taitaa nyt olla toiset? Tämä vuonna heinäkuussa tulee kuluneeksi 16-vuotta siitä kun ensimmäisen kerran kilpailin corgilla agilityssä. Vuosiin mahtuu aktiivisempaa ja passiivisempaa kisakautta, mutta lajin parissa ollaan oltu kuitenkin tiiviisti. Tuona aikana olen tavannut lajiin sopivia ja sopimattomia corgeja, mutta myös yksilöistä monista muista roduista. Ei agility ole rotukohtainen laji, se ei saa olla sitä! Ehkei corgi välttämättä ole se SM-kisojen selkein ennakkosuosikki ja sellaiseen kunnianhimoisesti tähtäävä agilityurheilija tuskin valitsee corgia harrastuskumppanikseen. Toisista roduista "agilityvälineitä" saa hieman isommalla varmuudella kuin toisista. Luoja varjelkoon minua siltä tulevaisuudelta, että nämä monipuoliset corgirodut olisivat harrastuskelvottomia seurakoiria ja rinnastettavissa vaikkapa pekingeesiin! Toisaalta... näinhän minä peken Cruftsissa tokonäytöksessä noutoakin suorittamassa... ;-)  *jouh, ironiaa*

Ei agility ole vaarallinen laji, ei oikein harjoiteltuna asiantuntevassa opissa ja järkevästi! Lajia pitää harrastaa ensisijaisesti koiran näkökulmasta. Vanha koira siirretään eläkkeelle kun sen aika koittaa ja fyysisesti heikossa kunnossa olevaa koiraa ei esteille viedä itseään telomaan ennen kuin koiran kunto on kohentunut. Nuorta koiraa ei hypytetä tai kiipeilytetä tarpeettomasti, vaan keskitytään oikean tekniikan hiomiseen enemmän kuin vauhtiin ja melskeeseen. Oikea tekniikka muuten = lajin turvallisuus! Ei niitä kontaktipintoja ja oikeita hyppytekniikoita hiota vain hiomisen ilosta...

Nyt tuli kirjaimellisesti enemmän vuodatus kuin treenipäiväkirjamerkintä. Antanette anteeksi?