Nettipalstoilla käydään usein keskustelua kasvattamisesta ja jalostuksesta. Ne nivotaan yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta ainakin itse koen, että ne ovat kaksi kokonaan erillistä asiaa, joiden tulisi kuitenkin ihanteellisimmaan toimia rinta rinnan.

Kasvattaminen tähtää yksilöiden tuottamiseen, siis pyritään aikaansaamaan lisää jotain, tässä tapauksessa koiria. Jalostus tähtää näiden kasvatettujen yksilöiden parantamiseen vähän niin kuin jo ennakolta. Jalostus on tavallaan luonnon karsintaa, mutta luonnon roolin on tässä tapauksessa ottanut ihminen valtaansa. Jotta jalostus toimisi, tulee ihmisen suorittaa karsintaa. Mikäli se ei onnistu ja jokainen narttu = pentuhautomo, puhuisin pelkästä kasvattamisesta vailla mitään jalostuksellista määränpäätä.

Jalostusasioista on tehty Pyhä Asia, jota saavat kommentoida vain ne joiden käsien kautta on syntynyt x-määrä pentuja. Vain pentujen pissapapereiden kovettamat kantapäät omaavat henkilöt tietävät asioista. Vain heidän mielipiteensä on oikea. Niinkö?

Kasvattajaksi toki tulee vain kasvattamalla, mutta jalostustyötä voi mielestäni harjoittaa ilman että on kasvattanut ensimmäistäkään pentuetta. Otan esimerkiksi Ystäväni, joka ei itse viihdy nettipalstoilla. Hänellä on ollut kennelnimi reservissä vuosia ja taas vuosia. Hän tuntee rodun, on opiskellut kielitaitoisena ihmisenä genetiikkaa ja koirien käyttäytymistä muistakin lähteistä kuin parista suomalaisesta aihetta käsittelevästä koirakirjasta. Hän on kouluttanut ja kilpaillut koirillaan ahkerasti. Hän on seurannut toisten kasvatustyötä tarkoin ja kasvatustyöhön liittyvä lainsäädäntö & vastuukysymykset ovat varmasti selkäydintäkin syvemmällä.  Valitettavasti hän ei vain ole päässyt soveltaman vuosien aikana omaksumiaan asioita ja kruunaamaan tähänastisen koiranjalostusuransa ensimmäisellä omalla pentueella. Hän ei ole kasvattaja sanan varsinaisessa merkityksessä – vielä.

Miksikö? Hän on tehnyt vuosia merkittävää rodunjalostuksellista työtä karsien omat, hänelle itselle toki rakkaat, koiransa pois jatkojalostuksesta. Nartut ovat kaikki olleet muotovalioita (ulkoisesti keskitasoa oletettavasti parempia jos mittarina on näyttelymenestys), mutta ensimmäinen on Ö-lonkkainen ja oireilukin alkoi joku aika kuvauksien jälkeen, keskimmäisellä ei ole suvullisesti mitään annettavaa sisarusten jo huolehdittua populaation koon kasvattamisesta ja kolmannella kilisee korvien välissä. Hän vielä edelleen odottaa ja toivoo saavansa nuorimmaisestaan, vielä keskenkasvuisesta kakarasta koiran, jolla hän saa viimein aloittaa varsinaisen kasvattamisenkin, tähän saakka on jalostukselliset seikat määränneet tahdin.

Nettipalstakeskusteluiden perusteella ystävälläni ei olisi mitään oikeutta kommentoida tosimielessä jalostukseen liittyviä aihealueita. Hänet leimattaisiin idealistiksi ja osoitettaisiin hyvin selvästi, että ilman ensimmäistäkään pentuetta, hän_ei_voi_tietää_näistä_asioista_ mitään. Onkohan aivan näin? Myönnän, että ehkäpä keskustelu narttujen avautumisvaiheiden kestojen eroista tai pentujen syntymäpainojen vaihteluista, eivät olisi hänen vahvimpia osa-alueitaan, mutta jalostuksellisissa kysymyksissä nämä asiat eivät ole merkittäviä. Pentueita lukumääräisesti teettämällä oppii kyllä näistä asioista ja se kuuluisa kantapään kautta oppiminen astuu kuvaan, mutta nykyaikana nykytiedon valtakaudella on olemassa jo niin paljon tietoa ja tiedettä asiantuntemuksen tukena, että sillä vähemmän pentulaatikon pissapapereissa kävelleen kantapään haltijalla voi oikeasti olla tietoa ja näkemystä, jos sen vain on valmis vastaan ottamaan. Minä ainakin olen!

Yksittäisen ominaisuuden osalta voidaan jalostuksessa mennä eteenpäin jos valitaan sen osalta keskivertoa parempia yksilöitä sukuaan jatkamaan. Ongelmaksi muodostuu nyt se, että mikäli keskitaso ei ole tiedossa, on aika mahdotonta valita sitä parempia yksilöitä. Millä tuo keskitaso saadaan määritellyksi? Ei kai siinä muita konsteja ole kuin hankkia tietoa kyseisestä ominaisuudesta ja sen esiintymisestä yksilöillä ja tilastoimalla näitä asioita. Koira on kuitenkin useiden ominaisuuksiensa summa, joten joskus pitää tinkiä jonkun asian suhteen keskitasosta – täydellisiä koiria ei ole. Jokainen tinkiköön niistä asioista, jotka oman jalostusstrategiansa kannalta ovat vähäpätöisimpiä.  Miksi kuitenkin laittaa tavoiterimaa jo valmiiksi alas? Tavoitteita on jokaisella jalostustyötä tekevillä oltava. Tavoitteisiin ei taatusti päästä oikomalla, eikä liisimällä itselle asettamistaan periaatteista. Jos ei muille osaa olla rehellinen, niin olisi ainakin itselle ja sille rodulle jota kasvattaa ;-)

Joskus joissain keskusteluissa nousee ihme kyllä esille ikäänkuin se, että rotujärjestön tulee luoda suotuisat ja kaiken sallivat olosuhteet kasvattajien tekemille päätöksille. Rotujärjestön tulisi pistää rimat niin alas, että jokainen teetetty pentue olisi ihan rotujärjestön silmissä ja suositusten valossa jees ja ok ja bueno - kaikkea yhdessä ja erikseen. Arvata sopii, että tätä mieltä ovat ensisijaisesti kasvattajat itse. Mitään "laaturimoja" ei saisi kasvattajien tielle ja kiusaksi asettaa. Onko rotujärjestön tehtävä kuitenkaan pitää kasvattajat tyytyväisinä ja iloisina? Kuka huolehtii rodusta ja pennunostajien asioista. Tarkoitan tällä sitä, että hyysätessään kasvattajia kaikissa heidän päähänpistoissaan, unohtuu helposti se ensimmäistä pentuaan hankkiva Maija tai Matti. Rotujärjestön energia menee siihen, että kasvattajat keskenään kinaavat minimisuositukset tai mitkäliekriteerit niin alas kuin suinkin mahdollista (ja mielellään siitä vielä vähemmäksi, selkäranka kun ei kestä jos oma yhdistelmä ei rotujärjestön silmissä olekaan ihan niin kriteerien mukainen). Tavallisella pennunostajalla ei ole valtaa sanella millaisia kriteereitä hän haluaisi rotujärjestön asettavan. Eihän niillä tietty mitään väliä ole, kasvattajathan ovat kruunuja ja pennunostajat tyytyköön siihen mitä saavat - niinkö? Omasta mielestäni jokainen pennunostaja vaikuttaa omalla ostopäätöksellään jalostusvalintoihin (jos ei ihan aina nykyisiin, niin ainakin tuleviin). Heidän panos jalostuksellisiin asioihin on siis todella merkittävä. Kasvattajat eivät kasvata vain itselleen...

Palaan vielä keskustelupalstojen jalostusaiheisten keskustelujen ilmapiireihin. On ollut havaittavissa, että nuoria uusia ihmisiä rodun parissa ei meinata arvostaa sitten millään. Heidän esittämänsä ajatukset teilataan, tyrmätään ja pidetään utopistisina. Keskustelu kääntyy aina sille linjalle, että takamus verillä tulee sinun ensin raataman, ennen kuin voit mitään mistään tajuta. Uskallan tässä ikiomassa blogissani lähestyä asiaa myös siltä kantilta, että ne takamuksensa ja kantapäänsä jo kovettaneet voisivat myös joskus päivittää näkemystään tälle vuosituhannelle. Arvostan toki paljon vanhojen kasvattajien tietämystä ja ilman tätä tietoa ei voi tulevaisuuden kanssa pelata, mutta sitä minä en hyväksy, että uusien mukaantulo koetaan noin kovasti uhkana. Nykyaikana uusi kasvattajatulokas pääsee tiedon valtateille paljon nopeammin käsiksi kuin aikana ennen internettiä ja valtavaa määrää kirjallisuutta. Enää ei tarvitse heilua kehien ja kenttien laidoilla 10+ vuotta tunnistaakseen hyvän yksilön huonosta. Nykyisin myös koiranjalostukseen nivoutuu ihan tiedettäkin, vuosikausia hankitulla mutulla ei enää välttämättä pärjää. Vuosikausien kokemus on toki eduksi, mutta se ei ole enää mikään perusedellytys sille, että voi tietää jotain jostain.

Lopuksi parit linkit GERBIILIJALOSTUKSEEN ja KISSA-ARTIKKELI1 ja KISSA-ARTIKKELI2. Tärkeitä asioita esillä, lajista riippumatta. Näidenkin lukemisesta voi jokainen oppia pienen tiedonmurusen.