Eilinen kuoppaanjuoksu tuntui harmittomalta, jopa niin pieneltä ettei sitä isommin tullut edes kotona mainittua. Sattuihan se vähän tuonne jalkapöydän tienoille illalla, mutta ajattelin että menee yön aikana ohi. Aamulla sama jomotus ja ajoittainen vihlonta muistuttivat edellisillan pikku tapaturmasta, mutta edelleen olin positiivinen. Ohi se menee, on mentävä! Kävelin töissä oikean jalan sisäsyrjällä ja selvisin päivästä isommin nilkkuilematta. Illalla Tupoksen treeneissä pystyin juoksemaan kun psyykkasin itseni tilaan jossa ei olla köyhä eikä kipiä, mutta kaikki treenien välissä kävely sekä alku ja loppuverkat vihloivat tosissaan. Loppuverkkaan lähdettäessä astuin vielä kipeällä jalalla mojovasti kiven päälle joka tietenkin pyörähti jalan alta. Etten sanois, jotta melkosta iso aikustensana! Autossa sitä "tikutti" ja "jyskytti" vuoronperään ja kotona odotti pakastevihannespussi, mobilat ja kääre. Turvotusta ei ole, ei ainakaan mainittavasti. Huono on noita koipia itse vertailla. Miten tämän kipukohdan nyt selittäisi? Jalkapöytä tuntuu menevän "poikki" tuosta hetikohta nilkan alapuolelta kun jalka käy kokonaisuudessaan lattiaan. Sisäsyrjällä voin edelleen varata painon niin, että en näkyvästi nilkuta, mutta jos normaalisti jalan laittaisin alas, ulvahtelisin melkein joka askeleella isommasti tai pienemmästi. Ei hyvä ei! Huomenna taidan kokeilla työpaikan luontaisetuja ja kirran polin palveluhalukkuutta. Josko joku siellä suostuisi teippaamaan nilkan niin, että sillä voi viikonloppuna juosta kisoissa. Sen jälkeen voin olla vaikka SM-kisoihin saakka juoksematta, kunhan siellä vain taas olen kunnossa. Ei kiesus että sapettaa! Toivottavasti menee ohi vain säikähdyksellä ja mielellään nopeesti. Just tuon lenkkeilyharrastuksenkin palauttelin mieleen ja en siinä kipeytynyt niin pitää sitten tälleen toilailla. Hei mutta... mullahan on LISENSSI. Agiharkoissahan tämä kuoppaanosuminen tapahtui. Kenttämme kun ei ole niitä tasaisempia näin talven ja yli-innokkaiden moposankareiden jäljiltä. Miehän voin saada vaikkapa ihan maksullista hoitoakin tähän koipeen ilman että tarvii maksaa itsensä kipurajojen ylittävillä summilla perikatoon.

No siis tämän päivän treeneissä mukana oli Konna ja Ella. Minna oli tehnyt sellaisia treenejä, joissa piti pitää sitä moottoria käynnissä ja eteneminenkään ei ollut pahitteeksi. Myös A:n ja puomin kontaktit olivat tarkassa tarkkailussa. Minna seurasi "nojatuolistaan" meidän aikaansaannoksia ja niitähän taas riitti. No ei vaiskaan, oikeastaan me oltiin aika "hyvejä" (Jennin kieltä) tänään.

Ella on vielä aika kokematon tuossa röyhkeyspuolessa. Se on aika paljon mulla kädessä vielä kiinni ja vaatii selkeitä vientejä esteille. Kun tämä toimii, toimii koirakin. Siitä oli osoituksena viimeinen vaikeahkolta tuntunut koukero, jonka Ella suoritti puhtaasti tiukoin kurvein ja teki loppupalkalle juostuamme vielä näytöksen siitä miten noita esteitä huiskitaan siitä matkalta taitavasti. (Tässä vaiheessa Minna paranteli nojatuolissa asentoaan ja valmistautui näkemään loput kurvit.) Ellan kanssa radalla olo on silleen vaivatonta kun se ei vielä isommin katsele vääriä esteitä, vaan menee justiinsa sinne minne näytetään ja viedään. Luotettava kuin junan vessa, mutta omalla tavallaan pikkuisen väritön, hajuton ja mauton ohjattava - vielä... asennehan sillä on kohdillaan. Ihan jokainen asia on siitä mielettömän mukavaa, siis hirrrrrrmu kivaa. A:n alastulokontaktiin me aletaan kiinnittämään huomiota. Se kyllä joka kerta siihen osui, mutta voisi selvyyden vuoksi ottaa vielä yhden askeleen alaspäin. Olisihan se sille itselleenkin turvallisempaa. Puomin kontaktit oli hyviä. Etenemis- ja omatoimisen radanluvun harjoitukset pitää ottaa ohjelmaan tosissaan jos aion Ellasta Misiun "manttelinperijää" (minkä manttelin? *huoh*). Suomeksi sanottuna Ellaan pitää saada vähän "sikaa ja menemisen munaa".

Konna taas ei tartte tuota röyhkeyttä tietyissä paikoissa enää yhtään. Tänään se jallitti mun auktoriteettiä ylösmenokontakteilla, jotka tavallisesti eivät ole olleet Konnan heikko lenkki. Osui se niihin nytkin pikku poikkeusta lukuunottamatta jotenkin, mutta jarrutuskäskyt kaikui vähän niinku kuuroille höröille. Pannaan tarkkailuun tämmönen yksityiskohta. Alastulot toimi, samoin hypyt (jopa 65 senttiset) ja vain yksi rima tuli alas koko treenin aikana. Käännökset oli minusta tänään epätavallisen hyviä, siis tavallista siistimpiä ja tiukempia. Oikeat esteetkin löytyi kun vain oikein näytti. Oikein hyvä mieli treenistä, vaikka saimmekin uuden jännitysmomentin noille kontakteille. Pannaan PRRRRRRRRR*** harjoitteluun jotta tulee JARRRRRRRRRU takas.

Sekä Konnalla että Ellalla otin yhdessä samassa paikassa virheen pujon alotuksesta. Tökkäsin molemmat väärältä puolelta ekaa keppiä sisään (Konnalla on varma pujonalotus, joten pitää aika paljon olla tiellä että sen saa väärään väliin). Mulla oli taas joku hahmotushärö ja reipas sellainen. Sama härö varmaan iski myös yhdessä pätkässä Ellan kanssa kun piti persjätön jälkeen palkata koira oikeasta kädestä... mitä tekee Jossu... ottaa namin oikeaan käteen, aloittaa harjoituksen ja vähän ennen persjättöä hätääntyy että nami väärässä kädessä, pistää vasemman käden taskuun, nappaa namin ja palkkaa koiran VASEMMASTA kädestä. Minna esitelmöi mulle kuinka vois sen namin ottaa valmiiksi, jottei tarviis juostessa kaivella, mutta niinhän mä otinkin... se nami oli ja pysyi siellä oikeassa oikeassa kädessä, vasen vain luuli hetken olevansa oikea. En mä näköjään edelleenkään erota vasenta ja oikiaa. Liian monimutkaista, niinku tämäkin vasemman ja oikean selittäminenkin jo pelkästään.

Huomenna mennään Hannan kans katsomaan Pikku-U:n jälkikasvua ja aikomuksena on ottaa meidän pikkuhilllllwiöt tuolle reissulle mukaan autoilua harjoittelemaan, jos ne vain saa samaan boksiin mahtumaan. Melko mötkyjä jo ovat! Nyt mä menen kylpyyn ja sitten nukkumattia moikkaamaan. Sitä tulee liian vähän jututettua kun nämä vuorokauden minuutit on aina vähissä. Mistähän sekin mokoma johtuu?