Töistä tullessani oli pitkästä aikaa kaunis ilma, oikeasti kaunis. Kuskasin HETI pennut pihalle ja istuin kameran kanssa pihalaatoille odottamaan tilanteita. Niitähän riitti ja kuvia tuli otettua jokunen. Pentuset pisti parastaan ja tulipa siinä parit asetusharjoituksetkin tehtyä jotta ei vain pelkillä automaattiasetuksilla tottus kuvaamaan. Osa kokeiluista onnistui, osa ei sinnepäinkään. Tiedossa vielä lukematon määrä kokeiluhetkiä.

smIMG_2682.jpg
Mistä Taavi alkaa ja mihin Rinja päättyy?

Kuvaussession jälkeen Katti-Vikkeläisen kanssa tehtiin pikapäätös lähteä museon rantaan leikkimään koiranäyttelyleikkiä. Jätettiin kaikki esiliinat ja pelastusrenkaat kotiin ja mentiin Kattin kans ihan kaksistaan, jotta mulle ei päästä tämänkin pentusen kohalla gurutteleen ja viisastelemaan siitä kuinka pentua pitäs yksinkin kulettaa jossain. Ai pitäskö? En oo tiennykkään... *hehhehhe*

Katti ei osannu erottaa oliko se reissussa yksin vai yhdessä. Hyvin meni kaikilta osin. Se tykkäs treffata uusia koiratuttavuuksia, mutta paras tuttavuus oli ehdottomasti 8-kuinen italianvinttikoira Latte. Siinä oli paksut töppötassut ja pitkät sirot jalat vauhdissa. Hitsi kun jätin kameran kotiin!

Katti harjoitteli näyttelyasennon ottamista ihan namilla kävelyttämällä oikeaan asentoon. Palkan sai heti kun jalat napsahti ryhdikkäästi. Kattin ulkonäöllä ja tasapainolla tuo tosin löytyi aika usein, joten Froliccia sai nieleskellä reipasta tahtia. Pöydällä Kattia ei pelottanut yhtään, mutta tokihan sitä piti vauvamaisesti vähän teutaroida hampaita katsottaessa. Parempaaki tekemistä ois ollu kun paikallaan olo. Liikkeet meni melko kivasti ottaen huomioon, ettei se edelleenkään rakasta remmissä kulkemista. Sen kanssa saa mennä jo aika haipakkaa ja pahasti näyttää siltä, että siitäKIN tulee semmonen juosten esitettävä. Voi kun saisi sille saman menomeiningin liikkeiden esittämiseen kuin Tinkalla oli. Oispa leuhkaa!

Siis KÄÄK... mähän kuulostan kohta taas koiranäyttelyfanilta. Pois se minusta ja pian! Koiranäyttelyt on seuratapahtumia iloineen, suruineen ja kaikkine varjopuolineen (joita toisinaan riittää lapioitavaksi asti), mutta en mä silti niitä kaiken kruununa koiraharrastuksessa pidä. Itseasiassa ei ne mitään koiraharrastusta edes oikeastaan ole... ihmiset siellä harrastaa ja koirat on mukana ja siitäkin ison osan ajasta boksissa. Koiranäyttelyiden jalostuksellinen merkityshän on jo aikaa sitten kadonnut avaruuspilkuiksi mustaan aukkoon. Eiku nyt kirjotan palturia... koiranäyttelyillähän on nykyisin valtava jalostuksellinen merkitys. Seitsemäntoista titteliä yhdistettynä kuuteentoista titteliin on yhtä kuin kolkytkolmetitteliä ennen 1,5 vuoden ikää. On siinä jalostus mennynnä eteenpäin... *semmonensyväänkumarrushymelö*... vai onko? Tuleeko tollasesta yhtälöstä automaattisesti tittelirimpsua pennuillekin? Uskallan väittää että tulee, jos pennunostajalla pörssi kestää laukata kaikki lit-lat-lutit ja tuomarien kansallisuus pysyy samansuuntaisena kuin nytkin. Tulin tuossa joku aika sitten siihen tulokseen, että moni tuomarioikeudeton mätsäreissä tuomaroivakin voi tietää corgeista enemmän kuin nuo Uralin kuppeesta roijjatut Svetlanat ja Sergeit.

Ja juu, käynhän mä itsekin koiranäyttelyissä ja omat on vieläpä ihan kelvosti noissa kinkereissä menestyneitäkin, joten mistään "happamia sano kettu pihlajanmarjoista"-asenteesta tässä ei ole kyse. Mä en vain enää jaksa tuota koiranäyttelymenestyksen mukaan koiran arvottamista. Koiranäyttelyt ei kerro koirasta oikeastaan yhtään mitään ja koiralla tarkoitan sitä mitä on kuoren alla. Kuori saa olla vaikka kuinka kaunis ja turkki kiiltävä, mutta mitä jalostuksellisen arvon mittausta on 3 kierrosta kehässä vastapäivään ja yhteensä n. minuutti paikallaan pönötystä? Kilinkellit... ei mitään!

Lempilapsi agility astuu nyt kuvioon mukaan. On corgikasvattajia jotka jopa kieltävät kasvateiltaan agilityn harrastamisen (turha siellä kiellellä, ihan omin korvin olen kuullut). Agility kuulemma hajottaa koirat. Hmm... hmmm... vaan mitäpä jos lähestyisi asiaa siltä "vihtavuoren sertti" kantilta, muttei ihan niin tiukalla linjalla kuin monissa metsästyskoiraroduissa. Entäpä jos agility (tai mikä tahansa muu fyysisempi laji kuin kehässä tepastelu) paljastaakin koirasta sellaisia rakenteellisia heikkouksia, jotka on jalostuksen kannalta tärkeitä ja jotka ei kolmella kehäkierroksella (vaikkakin ehkä aktiivisimmilla jokainen viikonlopun päivä vuoden aikana) tulisikaan esille? Onko se koiran anatomian heikkouden esiintulo hyvä vai huono asia. Koiralle tietenkin aika usein huono, mutta päästäämpähän hoitamaan asiaa kun on tiedossa. Tieto taas lisää tuskaa, mutta tieto on taas kasvattajalle tärkeää. Ainakin sen pitäisi olla.

Kasvattajakolleega ison rapakon takana on kuvannut agilityn olevan ehkä nykyharrasteista eniten corgin alkuperäistä käyttötarkoitusta mukaileva laji. Karjakoirana toimimisen ominaisuudet nopeus, nopeat käännökset ja suunnanmuutokset, määrätietoisuus, ketteryys, kuuliaisuus lisättynä sopivalla määrällä oman pään käyttöä & toimintakykyä jne kuuluvat myös agilityyn hyvin tiiviisti. Walesin maisemat eivät myöskään ole olleet tasaista golfkenttämäistä nylkynurmikkoa (mitä näyttelykehiin vaaditaan ja maristaan kun corgi ei voi liikkua pidemmässä), vaan karut ja kallioiset maisemat ovat vaihdelleet myös korkeuseroiltaan. On pitänyt hyppiä ja kiivetä - niin myös agilityssä. Ja tätä kaikkea ei nykycorgi kestäisi? Oi voi... jos tilanne olisi tämä, vaihtaisin välittömästi rotuharrastustani johonkin toiseen. Uskon kuitenkin vielä, että CardiCan, joten tässä ollaan ja pysytään rodun parissa.

No toinen ääripää on sitten ajatusmaailma, jossa käyttökoira saa olla vaikka millainen tupajumi tai erimittiaisilla jaloilla varustettu hämähäkki, kunhan tekee hommansa. Rotunsa edustajaksikaan ei tarvitse tunnistaa välttämättä. Noh, ehkä rotuisekseen tunnistamisella ei ole mitään tekemistä varsinaisen työn kannalta, mutta tasapainoinen rakenne se silti on oltava. Rakennetta tarvitaan työhön ja ennen kaikkea siinä työssä tarvittavaan kestävyyteen. Hyvä rakenne edesauttaa terveyttä ja epätasapaino voi tuoda mukanaan monia ongelmia esim. niveliin. Tasapainoisesti rakentunut koira aika harvoin on ruma, mutta siltä voi puuttua rodulle tyypillisiä kauneusyksityiskohtia ja se voi tehdä siitä hiven "vaatimattomamman" rotunsa edustajan. Hiven pienet korvat, aavistuksen kevyt luusto, matala otsapenger, aavistuksen pitkä kuono-osa tai nokiset värimerkit ovat tämmöisiä kauneusnäkökohtia, joita sitten monesti koiranäyttelyissä painotetaan ja semmosien juttujen painottamisen seassa tuppaa unohtumaan se, miten koira oli oikeasti rakentunut. Toimiiko rakenne? Toimiiko rakenne nimenomaan käyttötarkoitusta palvelevissa jutuissa?

Niinnoh... cardien tämänhetkinen "käyttötarkoitus" lienee arvostuksen perusteella koiranäyttelyt. Niissä suoriudutaan rakenteella kuin rakenteella kunhan ropassa on kokoa niin että likinäkönenkin näkee sen vielä 3 kilsan päästä varsin hyvin, turkissa pöyheyttä, vyötäröllä vararengas ja häntä ei nouse selkälinjan yläpuolelle. Sillä ei ole sitten mittään tekemistä onko rakenne russakalta tai luojanluoman luonteen heikkoudet kesytetty luontaistuotteilla tai kätketty esittäjän ylivaltaiseen hymyilyyn ja hösäämiseen. Kestävyyttä lajiin saadaan koiranomistajan paksusta lompakosta, josta voi maksella naftat ajeluun, kuohujuomat menestyksen koittaessa ja kilauttelut kotimatkalla kavereille, kun kehutaan tuomarin taidot ja asiantuntemuksen taso nostaa se oma rekku parhaaksi.

Mettämiehet sanoo, jotta semmonen koira, joka käy koiranäyttelyissä ei aja. Eihän tossa toteamuksessa ole muuta kuin suurimmaksi osaksi uskomusta. Tokihan siellä näyttelyissä on niitä ideaaleja ajavia koiria jotka vielä samaan aikaan menestyy missikisoissakin. Niistä otuksista vain kuullaan eniten p*sk*puheita kateellisten taholta kun eihän se millään voi olla kaikkien rodunharrastajien ilo että jollain on kaunis ja toimiva koira samassa paketissa. Jonnii verran mä kuitenkin ymmärrän tuota mettämiesten viljelemää ajatusta siitä, että koiranäyttelyihin kuskataan eniten niitä käytössä ei mittään tekemättömiä ajureita. Eihän sillä latvalaholla kauniilla elukalla muuten meriittejä saa hankittua ja omaa menestystavoittelua pönkitettyä. Silleen tää ajattelutapa vain on vähän vinksahtanut corgien kohalla kun meillä taas on viisaasti sanottu, että jos ei koiras pärjää NÄYTTELYISSÄ niin voithan sä alkaa harrastamaan vaikka... vaikka... vaikkaa... agilityä. :-P

Noniin, saa tältä erää riittää tämä sekavien (ja sekopäisten?) kärjistyksien tekstiksi pukeminen. Multa jäi vielä melkein kokonaan käsittelemättä tämä corgiharrastajia puhuttava kokoasia. Siitähän juttua riittäisikin, mutta jätän toiseen kertaan. Sen verran vain on mainittava, että useampi vuosi sitten kehissä kovasti päjännyt silloinen jättiläismäisen suurena pidetty uros (joka edelleen muuten on iskussa, hyvä niin) onkin kokenut merkillisen kutistumisen. Nuorempiensa rinnalla se ei olekaan enää kuin keskikokoa. JUST! Juu ja nyt saa puhua ketuista ja pihlajanmarjoista. Myönnän, että omat koirani ovat pääosin "pieniä", mutta saanen esittää kysymyksen? Esitän vaikken saisi. Kumpi, 29 cm vai 34 cm, on lähempänä ideaalikorkeutta 30cm? No niinpä...

Poistun takavasemmalle eli nukkumaan! Varmaan parempi niin... kaikkien kannalta :-D

smIMG_2893.jpg
Hihihihihi, ei saa kutittaa!