Olen usein miettinyt, mitä koiran päässä liikkuu sen purressa ihmistä varoittamatta? Miten sellaiseen asiaan osaa suhtautua a) kohteena b) koiranomistajana c) sivullisena? Tänään sain itse näkökulmaa a-vaihtoehtoon ystäväni koiran purressa minua. Päivystyksen ensiavun kautta komensivat kolmeksi päiväksi vilttiketjuun ja vasen käsi on pois pelistä jonkin aikaa. Osumaa on myös rinnassa. Ei luuvammoja – onneksi. Tuuria mukana, kerrankin.

Yritän miettiä selitystä tälle kaikelle ja mitä enemmän mietin, sen voimakkaammin tulen siihen tulokseen, että sitä ei ole. Mitä vähemmän sitä yrittää selittää, sen enemmän on oikeassa. Koira toimi täysin mielivaltaisesti, spontaanisti ja tilanteeseen epäsopivalla, turhan voimakkaalla tavalla. En löydä omasta käytöksestäni mitään sellaista, mikä olisi estänyt tätä tapahtumasta. Koira ei varoittanut, joten minulla ei ollut edes mahdollisuutta väistää ennen tilannetta. Yksittäisen näykkäisyn vielä ymmärtäisin jossain määrin hiven ylireagoiden esitettynä varoituksena, mutta en tapahtuneen ensipurun väistämisen jälkeen jatkunutta tilannetta.

Koska ystäväni on minulle tärkeä, olen tietysti huolissani myös siitä miten hän asian kokee ja näkee. Sehän nyt on selvää, että luotto koiraan katosi tuhkana tuuleen ja mielipaha on varmasti suuri, suurempi ehkä kuin kivut kädessäni. Onni onnettomuudessa oli tietenkin se, että puremisen kohteena olin minä – ko. koiran pennusta saakka tuntenut koiralle tuttu ihminen eikä mikä tahansa ohikulkija, koirien kanssa itsekin elävä, nk. koiraihminen.

Ulkopuolisen silmin tämä tilanne on täysin selvä ja siinä on vain yksi tapahtuma vailla taustoja, mutkumutkuja ja seliselityksiä. Koira puri ihmistä ja piste. Nyky-yhteiskunta asettaa koiran pidolle paljon haasteita ja vastuita. Koirat eivät saa olla vaaraksi ympäristölleen. Hermojen on pidettävä ja purukynnyksen tulisi olla mahdollisimman korkealla. Jos ei ole, tulee omistajan olla tilanteen tasalla ja pitää huoli, ettei purematapauksia tapahdu. Ensimmäinen kerta tulee yleensä yllätyksenä, mutta jos tietää ja tuntee koiransa tarkoin, ei toista kertaa ainakaan pääse tapahtumaan. Se on estettävä tavalla tai toisella. Toisilla on järeämmät konstit kuin toisilla, mutta olipa se estokeino mikä tahansa, toisen kerran tapahtuessa ei voi enää selitellä sitä vähääkään mitä ensimmäisellä kerralla vielä jollain asteella voi tehdä. Uhkaavasti ja tilanteeseen epätyypillisellä aggressiolla suhtautunut koira toimii hyvin helposti toistekin yhteiskunnan normien vastaisesti jos se toiminta sille jatkossa mahdollistetaan ennakoimatta uusia tilanteita. Syitä tuollaiseen on sen perinteisen ”sillä vain naksahti” selityksen lisäksi myös luonnollisesti koiran pitkäaikainen stressi tai kipu tai pahimmassa tapauksessa nuo kaikki kolme asiaa yhdessä.

Voiko omaan koiraan luottaa? Mistä tietää onko oma koira potentiaalinen purija? Mielestäni ei mistään, jos koira ei koskaan aikaisemmin ole osoittanut mitään muita kuin luotettavuuden signaaleja. Koira on kuitenkin aina koira ja koiralla on hampaat. Se käyttää niitä jos on pakko. Se missä vaiheessa tuo pakko alkaa, on kynnys, jonka tulee olla nyky-yhteiskuntaan kelpaavalla koiralla todella korkealla. Jos ei ole, tulee sellainen kynnys keinotekoisesti asettaa hallinnalla, estotoimenpiteillä ja kaikella sellaisella mitä sisältyy sanaan ”koiranomistajan vastuu”.

Välinpitämättömyys, vähättely on pahinta mitä purematapauksissa voi tehdä. Vastuullisuuden merkki on se, että myöntää tapahtuneen ja miettii onko jo etukäteen ollut jotain sellaista, joka olisi voinut kertoa koiran naksahduskynnyksen olleen matala. Tehtyä ei tietenkään saa tekemättömäksi, mutta kun itselle myöntää, että koirani ei ole niin yhteiskuntakelpoinen kuin sen haluaisin olevan, ollaan jo pitkällä tämän vastuuasian kanssa. Uskon, toivon ja luotan siihen, että ystäväni on nyt tällä tiellä ja toivon, että tämänpäiväinen episodi estää jatkossa mahdolliset vastaavat tapaturmat tämän koirayksilön taholta.

Miksi kirjotin tästä blogiini? En retostellakseni, en syyttääkseni ketään, en pahoittaakseni kenenkään mieltä. Se ei ole edes tarpeen, sillä ystäväni mieli on jo varmasti maassa ilman tällaista epäasiallisuuttakin. Minä en syytä, olen vain surullinen, sillä kyseinen koirakin oli minulle tärkeä. En kirjoita tästä edes mielelläni. Koen tämän kuitenkin jossain määrin velvollisuudekseni, sillä kirjoitin tämän jäsennelläkseni omia ajatuksiani ja ilmaistakseni yleisen huoleni siitä, että koirien tekemisistä on viime aikoina saanut lukea negatiivisessa mielessä liian paljon lehtien sivuilta. Me koiraihmiset haluamme aina selittää, mutta valitettavasti olemme selityksiemme kanssa heikoilla jäillä kun vastaanottavana osapuolena on ei-koiraystävällinen yhteiskunta, joka ei etsi syitä, se etsii vain syyllisiä, halusimme me koiraihmiset tätä tai emme.

Ystäväni, kyllä tämä tästä!

Huominen on tärkeämpää kuin eilinen, sillä huomiseen voimme vaikuttaa, eiliseen emme. (tuntematon)