Vanhojen kaivelussa muistelen tovin nyt Miskaa, ensimmäistä ikiomaa koiraani. Nuorelle likalle venäjäjänajokoira ei ollut mikään pitkällisen suunnittelun tulos, vaan pikemminkin sellainen "voiraukkaparkaakunsilläeiolekotia"-tapaus. Noh, pappa siihen aikaan metsästeli ja toive oli, josko pääsisi sitten sitä kautta oikeisiin hommiinkin.

Miskasta oli vähällä tulla Mustikka, mutta hakiessamme sen reippaasti yli luovutusikäisen aran ressukan, kysyi kasvattaja vielä meidän nimiajatusta kertoen ensin mitä HE olivat ajatelleet: "Mustikkaa me on sille ajateltu, mutta on me Miskaksikin sitä vähän sanottu" - SELEVÄ - MiskaMiskaMiska siitä tulee satakakskymmentäseitsemän kertaa mieluummin kuin Mustikka. Olin kauhuissani vielä autossakin - koira nimeltä Mustikka. Hui! Nyt taas voisin ihan kevyesti ristiä koirani Mustikaksi. Aika ja ajatukset muuttuu! Jälkikäteen vähän harmiteltiin, ettei tehty siitä Juliaa, sillä meillähän oli jo Romeo kotosalla...

romeo_ja_miska.jpg
Noin 6 kk ikäinen Miska ja Romppainen. Ensimmäinen ja ainoa yhteinen joulunaika.

Miskan sisko Jesna meni Vareksille ja noita kahta me sitten verrattiin toisiinsa melkein päivittäin. Yhteistä niissä oli pakonomainen tarve tuhota kaikki irtain edestään ja arkuus vieraita ihmisiä kohtaan. Siihen ne samisasiat sitten jäikin. Jesna oli kaikessa aina mahdottoman raju. Kun se tuhosi, se tuhosi raivopäänä ja repi kaiken suikaleiksi tai puri lommoille - teräskattilatkin. Kun se pelkäsi, se olisi paennut paikalta kiivaasti ja kauas. Miska taas oli kaikessa aina niin fiini. Se tuhosi pienesti nakerrellen pieniä ja isompia asioita ja jälki oli repimisen sijasta mutustelua. Kun se pelkäsi, se painautui jalkoihini ujostellen. Sama ero näkyi myös ulkonäössä. Jesna oli venäjäanjokoiramaisemmasti linjoiltaan karskimpi ja kirveellä veistetympi. Meidän Miska oli liian kaunis venäjänajokoiraksi. Se sai siitä hyvästä näyttelyistä kerran keltaisen nauhankin - Maarianhaminasta saakka :-D Miskan näyttelyharrastuksesta olis tullu pieni sininen nukkekodin muovimatto, jossa oli pari keltaista ja pari punaista väripilkkua.

Miskanpaa2.jpg
Liian kaunis ryssäajuriksi

Miska ei oppinut jänistä ajamaan. Sen ensimmäinen vuosi oli jänisruttoaikaa, jolloin ajurit pidettiin visusti pois hommista. Seuraava vuosi olikin sitten jo korvatulehduskierteen alkua ja sillä tiellä oltiin loppupäiviin saakka enemmän ja vähemmän parempionnisia. Miska oli kyllä pupujen perässä, mutta se ei pystynyt haukkumaan kun korviin kävi kipeää. Kun ei käynyt kipeää, se pelkäsi että alkaa käydä kipeää. Voi voi! Nolan tultua huusholliin, mulla viimein oli Ajo ja Koira. Miska pinkoi pupun perässä mykkänä ja Nola revitti Miskan perässä kiljuen raivopäänä kerpeleitä "isosiskolleen" kun menee hiven liian lujaa. Tolla yhistelmäAJOneuvolla vain ei ollut kokeisiin asiata :-D

Allergia lampaalle, maidolle, kananmunalle, naudanlihalle, kotimaisille viljoille ja ties mille aiheuttivat Miskalle terveysongelmia koko sen elämän ajan. Ilmeisesti allergisoivia tuotteita oli vielä paljon muitakin, sillä tarkasta ruokavaliosta huolimatta sen oireilu jatkui. Kyse oli vain siitä oliko oireet pahoja vai mietoja. Lopulta Miska eli viimeiset vuotensa kortisonin avulla, mutta annos saatiin niin miniminiksi, että sen vaikutusmahdollisuutta jo epäiltiin. Noh, jos tuon tabletin murusen unohti, huomasi kyllä jo seuraavana päivänä unohduksensa. Tuolla lääkityksellä Miska sai ehkä parhaat vuotensa ilman kutinoita ja korvaongelmia. Viimeisinä vuosinaan Miska myös sokeutui silmänpohjien rappeuduttua, mutta kotioloissa tuota sokeutta ei huomannut mistään. Nenä oli sitä aina vienyt, nyt vain vei vielä vähän enemmän.

Harrastelin Miskan kanssa kaikenlaisia asioita. Huskyvaljakossa se veti mukavasti ja sai aina välillä semmoisia vauhdituskilareita. Me myös tokoteltiin alo- ja avoluokan asioita, mutta se arkuus esti koetilanteista haaveilun, ts. sellainen osallistuminen ei käynyt mulla mielen vieressäkään. Verijälkeä sille vedettiin ja se oli siinä kyllä mahdottoman hyvä. Miksihän silloin kukaan ei kertonut mulle, että siinä lajissa voisi kokeisiinkin osallistua. Se ois ollu Miskan THE juttu. Ei me mittään mejäilystä tajuttu, mutta juostiinpa pusikoissa mutkittelemassa vetäen veristä sientä perässä. Ei niitä jälkiä ees merkattu. Koitettiin vain muistella jotain maamerkkejä ettei ite eksytä sinne mettään. Ajettiin jälki sitten kun muistettiin ja aina me jotenkin päädyttiin pussilliselle HK:n sinistä. Sen verta sentäs tajuttiin, että loppuun jottain palkantynkää.

Agility pitää laittaa ihan omaksi kappaleekseen, sillä Miska taitaa edelleen olla maailman ainoa agilityssä startannut venäjänajokoira. Ulkokisathan oli täysin poissuljettuja Miskan osalta, sillä sen vapaana hallinta oli aina vähän niin ja näin. Riemu oli rajaton kun omat Raahen agilitykisat järjestettiin liikuntahallissa ja siinä oli SEINÄT ympärillä. Muistan MELKEIN sen radan vieläkin, vaikka siitä on aikaa melkein 14,5 vuotta. Tuomarina oli kukas muu kuin Jokisaaren Minna ja Miska teki NOLLARADAN. Ihanneaika tosin lipsahti yleisöä ihmetellessä plussan puolelle, mutta toiseksi tultiin ja olin pakahtua ylpeydestä. Vieläkin tuo muisto lämmittää mieltä ja aina kun näen epätavallisen agilityrodun radalla, muistan Miskan ja minun treenitaipaleeni.

MiskaRaahenkisoissa.jpg
Mä varmaan pidättelen ilon kyyneleitä. Miskalla on oma ujo mutta utelias ilmeensä. Tuo ruusuke ja pokaali on edelleen tallessa. Niitä ei pois anneta.

Miskan toinen kisa oli Oulussa KAS:n silloisella treenihallilla. Sielläkin se teki nollaradan, mutta yleisön ihmetteleminen ja tuomarin intiimialueiden haistelu melkein hylkyyn asti vei Miskalta "pikkuisen" aikaa. Tulos kuitenkin tuli ja oltiin Ritva Herralan radalla kolmansia. Noista kisoista mä muistan kuinka Anne ja Nellikin sijoittui ja kun otettiin niistä yhteiskuvia palkintojensa kanssa, Miska onnistui kuvissa loistavasti ja Nellin kohdalla on IIIISO pokaali ja sitten joku pikimusta suttu. Taisi olla ensimmäinen kerta kun mä oikeasti mietin, että valokuvausta vois oikeasti opetella jotta kuvat onnistus.

Kolmas kisa oli hienosti Ouluhallissa IIIIISON yleisön edessä. Miska selvisi siitäkin radasta, mutta nyt tuli ensimmäiset ratavirheet. Rima alas ja jonkun esteen kielto plus ihanneaikaa jälleen yli, mutta nippa nappa tulos kuitenkin. Katsomossa oli liuta ajokoirasetiä katsomassa kun ajokoira hyppii ja "tyttö" on sen opettanut viisaaksi. Se mikä teki asiasta ihmeellisen ei niinkään ollu se yhdistelmä tyttö + ajokoira, vaan se, että nuo sedät oli vannoutuneita SUOMENajokoiramiehiä.

Miskan kisaura kesti kolme kisaa ja se oli siinä. Sen enempi ei kisailtu. Treenailtiin kyllä milloin missäkin. Kaikkein hauskin paikka oli ehkä tuo entinen autoliike, jossa nykyisin on Pattijoella kierrätyskeskus. Se tila oli niin matala, että A-este piti sijoittaa aina kattopalkkien väliin sopivasti, ettei koirat iskeny päätään. Kaikista treenipaikoista ikävöinkin ehkä eniten tuota tilaa ja Palokankaan monttua.

Kotioloissa Miska oli maailman rauhallisin koira. Sen lempipaikka oli olkkarin nojatuoli, jota kutsuttiin vielä pitkään Miskan poismenon jälkeenkin Miskan tuoliksi. Yksin se ei tosin aina saanut tuolissaan olla, sillä corgithan ei lupia kysele:

JojoMiskaNola.jpg
Miskatyyny, Nola ja hoidossa ollut JoJo

Kun muutin pysyvästi pois kotoa, Miska jäi kotikotiin asustelemaan. Nola oli MINUN koirani, jonka koti oli siellä missä minäkin. Miska oli enemmän KODIN koira ja sille tutut ympyrät toivat turvallisuutta. Miska tuli tiensä päähän loppuvuodesta 1998 (eiku olikohan se 99) ja se päästettiin ikiuneen lyhyen sairauskohtauksen jälkeen. Se oli hypännyt alas tuolta tuoliltaan, mennyt edestä jalattomaksi ja halvaus eteni silmissä. Onneksi pääsimme välittömästi luottolääkäri Jarmolle, joka hänkin totesi tilanteen toivottomaksi ja teki Miskalle viimeisen hoitotoimenpiteensä.

Misu-Kaaleppi, Miku-Ville, Misukka... miksi mä edelleen tunnen sykähdyksiä venäjänajokoiria nähdessäni. Varsinkin sellaisia jalompia mustaselkäisiä narttuja? Vaarallista ja tarpeetonta haaveilua...

solarium.jpg
Kaikkeen se näkkyy alistuneenki. Noh - lamppu ei oo ees päällä...