Olen jo aiemmin kertoillut koiraharrastukseni alkuajoista otsikolla " ". Löysin kuitenkin lisää näitä nostalgisia kuvamuistoja nettialbumeiden syövereistä. Raotetaanpas sekalaisia muistoja vähän lisää. Vanhoja on aina joskus kiva kaivella, eikö vain?


Tipsu "Reuskun" mökillä. Kaikki on edelleen tuolla saman näköistä. Vain Tipsu puuttuu.

Lyhyt kertaus menee kuitenkin niin, että papan Tipsu-pystykorvan kanssa salaa opeteltiin pusikoissa erilaisia tottelevaisuusjuttuja ja pelättiin että pappa saa tietää. Hän kuitenkin taisi kokoajan tietää, mutta ei viitsinyt virkkoa mitään. Koiran kouluttaminen kuitenkin kiinnosti jo tuolloin, mutta varsinainen kajahdus tapahtui tutustuessani Vareksen perheeseen, heidän eläintarhaansa ja koiriinsa. Se oli menoa.

Vihi-vuodet

Vuonna kirves ja hakku kiersin kehiä vihikoiria esittämässä. Ensimmäinen vihituttavuuteni oli Varesten Amanda, MVA Scentib Always Amanda, joka oli hyvin kranttu siitä kuka sitä kehässä vei. Minullekin se aina pelleili, mutta kaikkein vähiten. Mä en edelleenkään ole laskenut montako ROP-ruusuketta me yhdessä käytiin pokkaamassa, mutta eiköhän tuo jollekin asiasta kiinnostuneelle KoiraNetistä aukea. Aman kanssa osallistuttiin vihileirillekin ja sieltä saatujen oppien mukaan tarvottiin metsään jälkeä ja etsittiin leikisti eksyneitä. Se oli siinä muuten aika hyvä, sillä koskaan ei metsään mennyt jäänyt löytymättä.

Tuo toinen on varttuneemmalla iällä Vareksille muuttanut silloinen vihilegenda Ludwig, inttivalio Ter-Abyrex I Scream, jolla myös on melko rivi voittajatitteleitä. Meidän poppoolle se oli vain Ludde, jonka kanssa kierrettiin veteraaniluokkia melkoisella menestyksellä. Jälkeenpäin saatiin kuulla, että Ludwig olisi ollut Suomen Kennelliiton kaikista roduista menestynein veteraani vuonna 1990, mutta ilmeisesti kutsu palkinnonhakuun tai ylipäänsä tieto tuosta voitosta hukkui Ludvigin mutkikkaiden omistajuuksien viidakkoon. Tuo mustavalkokuva on Koirauutisten ottama ja se on Iisalmesta 1990, jossa Ludvig oli BIS1-veteraani, RYP1 (silloisesta seurakoiraryhmästä) ja BIS3. Melkoinen succee tuon rotuiselle koiralle!

Nuo kaksi perustivat sitten perheen ja syntyi lauma pikkuvihejä ja tokihan niidenkin kanssa kehiä kierrettiin. Aktiivisuus ei vain enää ollut vanhempien kanssa kiertämisen luokkaa, mutta KoiraNetistä voi varmaan kurkata, että rusettihaita ne nekin olivat. 


Amanda & Lurppa (kuva: Minna Vares)

Dalluaika

Koska Vareksilla harrastettiin ensisijaisesti rotua dalmatiankoira, tuli myös tämän rodun parissa oltua aika paljon. Elämäni ensimmäisen kehäkierroksen kiersin Werner-nimisen dallun kanssa Kuopiossa 1986 ja ensimmäisen esittämäni sertifikaatinkin pokkasin pilkkukoira remmin päässä. Voi sitä ylpeyttä! Tuohon aikaan jo laatuarvostelun punaista nauhaa arvostettiin, puhumattakaan, että sertin sai. Se oli jotain! Toista se on nykyään kun tuomarikin on p*sk* jos ei anna kaikille vaaleanpunaista nauhaa.

Vuonna 1990 tuo harrastelu syveni jopa dalmispojan puolikkaan omistukseen. Tuo kyseinen kaveri löytyy tästä kuvasta:

Rollo-tollo, Zoopark's Quartirolo, istuu tuossa etualalla vasemmalla. Se oli ehkä maailman rauhallisin ja kiltein dalmisuros, mutta sen siirryttyä kokonaan omistukseeni jouduin siitä reilun vuoden kuluttua luopumaan. Kotikotona asuminen kahden nartun ja yhden narttujen perään haikailevan uroksen kanssa ei ollut aivan mutkatonta, joten Rollo muutti ystäväni isosiskolle. Jälkikäteen ajateltuna olen tuota miettinyt paljon ja päätynyt joka kerta iskemään päätäni seinään. Miksi Rolloa ei ruunattu? Tyhmä, tyhmä minä!

Kiertelin näyttelyreissuilla paljon myös Julkusten kanssa (Little Village's) ja esitin heidän koiriaan. Kyllä oli teinin naama kuin hangon keksi kun mun remmin päässä ollut Baroni voitti Bafun tai Pompelin ;-)

Pilkkukuumetta olen aina toisinaan lievitellyt ex-tempore kehäkierroksilla. Näkyy vain olevan aika pahalla tavalla perinnöllistä tuo pilkkukuume kun Jennin ehdoton suosikki koiraroduista on dalmis. Sille onkin luvattu rippilahjaksi ikioma sellainen, ellei muuta mieltään siihen mennessä.


Wanhojenpäivää Rollo-rekvisiitalla.  Tämänkin kuvan syynä on koiranäyttely. Oltiin ahvenanmaalla Eijan (kuvassa myös) kanssa ja sen vuoksi yksi päivä koulusta pois. Sinä päivänä "parhaat" tanssittajat oli jo varattu, joten mehän ei mittään varpaantallojaa kavaljeeriksi haluttu. Ratkastiin tää asia tälleen ja oltiin HYVIN tyytyväisiä ideaan. (kuva: Kuva-Lenita)

Huskikoirat


Poju & Sepäjoen Nirak

Sinällään kummallista, että huskykipinä ei varsinaisesti alkanut Vareksilta, vaan kotikotini naapurista Alataloilta. Heillä oli semmoinen sopivankokoinen valjakko ja pääsin viikonloppuisin mukaan ajoreissuille ensin reen kyytiin ja lopulta aivan itsekin omalla pikku reellä ajamaan. Tuo vapauden tunne, minkä koiravaljakolla jäällä ajaessa tuntee, kytee edelleen voimakkaana. Minulla on sitä tunnetta suorastaan valtava ikävä ja koitan lievittää tuota ikävää kyttäämällä kaikki mahdolliset rekikoiriin liittyvät dokkarit telkusta. Arvatkaa lievittyykö se? No ei, ei lainkaan. Kasvaa vain. Ja arvatkaapa mitä naapuri teki... laittoi huskin. Mitä tekee yhdellä huskilla? Laita nyt hyvänen aika niitä lisää, että päästään leikkimään villiä ja vapaata ;-)

Kyllä mä huskeilin Vareksillakin. Sinne tupsahti kaksi mustaa huskineitoa Idita ja Nanouk, joilla sitten Alataloilta lainattujen koirien kanssa ajeltiin pätevänä valjakolla ja leikittiin Alaskaa Revonlahden pelloilla. Joku näyttelyreissukin me tehtiin Nanoukin kanssa ja siitä on ihan kuvadokumentaatiotakin olemassa.


Mulla on edelleen tuo pusero "elossa"

Corgikajahdus

Ensimmäinen cardituttavuus oli Ansku, Big-Wood's Amuse, joka tuli... yllätys yllätys... Vareksille. Se oli mielestäni rumin ja tyhmin KOSKAAN näkemäni koiraksi kutsuttu otus. Tarkempi tarkastelu ja muutaman yön yli nukkuminen kuitenkin muuttivat mielipiteen ja pakkohan se oli myöntää, että mulle sopivampaa rotua ei taida ollakaan. Anskun myötä aloin hengailemaan kehien laidoilla ja voin kehua nähneeni mm. legendaariset Sasalu B-veljekset, Nolani isän Dinon ja monen monta muuta sellaista koiraa, jotka ovat toisille ikäisilleni rodunharrastajille vain mustavalkoiset kuvat vuosikirjojen lehdillä.


Ansku ja poikansa Zoopark's Speaker (kuva: Miuku)

Anskun mukana tutustuin myös Railiin ja tässä sitä nyt kasvatellaan yhteisellä kennelnimellä ja toiminnan jatkajana. Omat "tekeleet" pohjautuvat Railin minulle sijoittamaan Nolaan (Cesrose Noela), mutta onneksi myös Railin alkuperäiset yhdistelmät elävät sukutauluissamme Omaian jälkeläisten kautta. Esimerkiksi meidän Femma on emälinjasta: Eleanora (Railin kantakoira, Noelani puolisisko) - BW Chatelaine - BW Heatherbell - BW Omaia - BW Tirion - BW Fooling Around ja sitten tuleekin itse Femma.


10-vuotiaan Nolan ja vajaa 17-vuotiaan iso-isoisänsä Sasalu Bertil-Benjaminin kohtaaminen


Vielä ei olla Pohjois-Suomen alaosasto, mutta alkusykäys tämä 1990 syksyn tapaaminen kyllä tuolle alaosastoajatukselle oli.

Täit tervassa

Veikkaan, että koiraharrastuksessa mukana olo on pelastanut minut paljolta murkkuiän sekoilulta. Oli pakko pysyä tietyissä rutiineissa kiinni kun piti huolehtia paitsi omasta koirasta myös hoitaa eläintenhoitovuorot Vareksella. Oli hoitoponia, hoitoaasia, nimikkokoiraa ja millon mitäkin "suosikkielikkoa" aina lehmästä mäyrään saakka. Kaikki ylijäävä vapaa-aika meni tähän harrastukseen ja tokkopa tuossa nyt on vieläkään muutosta tapahtunut.

Muutosta ei ole tapahtunut paljon kaveripiirissäkään. Tietyt tuolloin solmitut ystävyys ja tuttavuussuhteet ovat edelleen kultaakin arvokkaampia ja yhteyttä pidetään puolin ja toisin kukin sen mukaan miten kykenee tai ehtii. Muutama täi kyllä istuu tervassa tiukemmin kuin toiset, joista nyt erityisesti on pakko mainita Miuku. Sen kanssa jo mietittiin tässä muuan päivä sitten yhteisen ruokaringinkin perustamista, jotta perheidemme ruokinta nopeutuisi ja helpottuisi kaukana toisistamme kun ei asustella.Tervettä? Normaalia? Tuskin, mutta ah niin järkevää ja käytännöllistä. Ainakin meidän mielestä.


Tämmönen Miuku oli silloin joskus pienenä, somana ja kilttinä... Kameraharrastus on näköjään ollu IN jo tuolloin.