... vaikka kyllä eilen tulikin synkisteltyä ja ajateltua ties mitä. Missä menee ihmispolon huonon tuurin raja?

Olin viikonlopun Koira-Expossa ja naputan siitä ihan oman tekstinsä, mutta tuolla reissussa ollessani Tapsa ilmoitti Ellan olevan kovasti kipeänä. Tuo tieto varjosti muuten niin mahtavaa koulutusviikonloppua.

Palattuani kotiin su iltana totesin minäkin, että kyllä tässä tohtoria tarvitaan. Ella aristi kovasti lanneosaansa ja vatsaansa, mutta en osannut sanoa kumpaa enemmän vai jopa molempia. Kuvaillaan tilanne ennemminkin näin että Ellaa sattui johonkin ja kovasti. Ei hyvä.

Maanantaina päästiin Akuuttiin ja huokaisin taas isosti helpotuksesta kun päästiin Haikolan Sarin tuttuihin "käsiin". Ella oli kuitenkin niin kivulias, että se jännitti itsensä ihan tönköksi ja teki tarkemman kipupisteen löytämisen aika mahdottomaksi. Sitä yritettiin pikkuisen rauhottaakin tutkimusta helpottamaan, mutta ei - Ella vain puri hampaitaan yhteen ja jännitti jokaista lihastaan. Aristi (ja kiljahteli) varan vuoksi ihan kaikkialta mihin sitä koskettiin. Siitä otettiin verikokeet pientä ja laajaa verenkuvaa varten ja laitettiin kunnolla narkoosiin. Ei tiedetty aristikoko se mahaansa vai selkäänsä, joten sitä kuvattiin sitten sitä silmälläpitäen, että tutkitaan molempia vaihtoehtoja.

Söin olemattomat kynteni käytännössä kokonaan irti odotellessani kuvauksen valmistumista. Sari pyysi minut katsomaan kuvia ja näinhän mä jo itsekin heti mistä oli kyse. Ellalla oli samaa vaivaa kun Misulla, kalkkeutumia selässä. Salama osui samaan kohteeseen, siis minuun, muutaman kuukauden sisällä kahdesti. SM-kisoihin menijästä tulikin mitä ilmeisimmin eläkeläinen. Eihän tämä voinut olla totta.

Mutta totta se on. Ellalla on kalkkeuma rintarangassa välissä Th 11-12 ja lannerangassa välissä L 1-2. Tuo lannerangan kalkkeuma on vähän koholla ja voi aiheuttaa issiastyyppistä kipua, vihlontaa tms. Positiivista asiassa on se, että Ella ei ole tippaakaan halvaantunut. Se on motoriikaltaan aivan kunnossa ja toivottavasti sellaisena pysyykin. Häkkilepoa hoidoksi 3-4 viikon ajan ja 10 päivän Rimadyl-kuuri. Häkistä saa olla pois vain pissareissun verran. Häkityksen jälkeen tarkistetaan tilanne ja mietitään mahdollinen jatkohoito ja katsotaan miten se kuntoutuu, palautuu ja voimistuu.

Tämän oman henkilökohtaisen shokkini ja suruni lisäksi olen NIIN vihainen tälle tilanteelle. Ellan sairastuminen on toki Ellalle itselleen iso tragedia, mutta se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan. Tämä sairastuminen romutti kerralla meidän vuosien yhteisen työn ja harrastushaaveet. Tokihan ne olivat minun haaveitani, mutta uskon, että Ellakin olisi niistä puuhista vielä halunnut jonkun lisävuoden nauttia. Jo toisen koiran sairastuminen saman ongelman johdosta, saa väkisin miettimään myös omaa kasvatustyötä ja sen mielekkyyttä. Onko aika myöntää se tosiasia, minkä edessä uhosin vuosia sitten luovuttavani jos pakko on? Päätin aikoja sitten, että jos cardista tulee koira, joka ei kestä harrastamisen mukana tuomaa fyysistä rasitusta ja josta on vain tasamaalla tallustamaan ja koiranäyttelykehää kiertämään, minä sanon heipat tälle muutoin niin ihanalle rodulle. Onko tämä piste nyt saavutettu vai onko minua nyt koeteltu vain harvinaisen julmalla Mr Murphyn vierailulla? Onko eilen 17-vuotta täyttänyt (JJ-pentue s. 9.2.92) kasvattajanurani tullut tiensä päähän kun oma usko rodun parempaan huomiseen horjuu näin voimakkaasti? Onko tämä nyt viimeinen räiskäys vasten kasvoja ja merkki, jotta tajuan luovuttaa? En tiedä, mutta otan siitä kyllä selvää, ajan kanssa.

Ellan ja Misun tapauksissa en kyllä voi syyttää harrastamistakaan. Eivät ne siellä itseään loukanneet vaikka fyysisesti ovat töitä tehneetkin. Kalkkeumat ovat rodulle tyypillinen juttu ja missä määrin sitä koirissa esiintyy jää vain arvailun varaan. Kalkkeumat eivät näy päällepäin eivätkä automaattisesti aiheuta koirille kipua, mutta altistavat vammoille ja sitä kautta huonommalla tuurilla jopa rampauttavat. Nyt olen ilkeä ja väitän, että tuolla kauneuskehissä kiertää taatusti romuselkäisempiä rekkuja kuin nuo kaksi ovat yhteensä, mutta eipä ne heikot paikat sillä käytöllä esiin tulekaan. Kolme kierrosta vastapäivään joka toinen viikonloppu + peruslenkkeilyt päälle ei rasita koiran fysiikkaa niin paljon, että se riittäisi todisteeksi väittää koiraa terveeksi. Mutta niin vain väitetään ja ollaan valmiita lynkkaamaan niitä, jotka tulevat kaapista ulos ja avautuvat koiriensa vaivoista. Ja jos ei lynkata niitäkään niin kielletäänpähän varmuuden vuoksi harrastamasta niillä koirilla esim. nyt juuri tätä omaa lajiani eli agilityä. Rikki ne menevät kuitenkin. Jepjep, mutta MIKSI menevät? Olisiko tuolle asialle jotain tehtävissä?

Tulevaisuuteni kasvattajana? Onko sitä? Missä kohdassa menee raja vastuuntuntoisessa toiminnassa (tiedän, että tieto lisää tuskaa) ja lämpimikseen omien tekojensa selittelyssä ja sitä kautta niille hyväksynnän anonnassa? Virheetöntä koiraa ei ole ja esimerkiksi nämä kalkkeumat kuuluvat tämän mallisten koirien vakiokalustoon. Onko se kuitenkaan mikään riittävän laillinen selitys vai koenko tämän vain selittelynä? Tiedän, että en olisi ainoa, joka jatkaa selästään kipuilleen tai romuttuneen koiran jälkeläisellä, mutta onko tuo mikään muu kuin heikko selitys. Ei minusta. Se ei ole mitään muuta kuin malliesimerkki "kun muut niin sitten minäkin" -toiminnasta. Ehkä ero meneekin siinä kuinka näistä ongelmista tiedotetaan uusia pennunostajia, mutta ei sekään vielä anna oikeutta lisätä tieten tahtoen mahdollisesti rampautuvien koirien määrää ja omistajaperheiden huolta ja murhetta. Menenkö jo yli-eettiseksi? Onhan jokaisella rodulla omat terveysriskinsä.

Kyllä - olen itsekin käyttänyt urosta jolla oli selässä selkeästi vikaa. Käytin tuota samaa, meillä 1,5 vuotta majaillutta koiraa jopa kahdesti. Tuolloin puolustelin itselleni ko. koiran käyttöä sen muilla ansioilla ja toki siinä niitä olikin tilanteessa, jossa tässä maassa suurin osa populaatiosta oli vain muutaman koiran jälkeläisiä alenevassa polvessa. Lainapoikani poikkesi suvullisesti tuosta massasta täysin. Ehkä tekoni oli oikeutettu populaatiogeneettisesti, ehkä ei. Enää en sitä kuitenkaan luultavasti tekisi.

Jos nyt vielä kuitenkin tieni kasvattajana tämän rodun parissa jatkuu, millä konstin pystyn varmistamaan mahdollisimman hyvin jalostukseen käyttämieni koirien kokonaisvaltaisen terveyden? Käyttämällä vain 6-7 -vuotiaita tutkittuja ja todistetusti fyysisen(kin) rasituksen alla olleita koiria, niinkö? Ideaalitilannehan tuo kyllä olisi, mutta mistä löytää nuo koirat? Vaikka harrastusaktiivisuus cardeilla on kasvussa, ei se silti tarkoita sitä, että noissa koirissa on sukutaulullista vaihtelua riittävästi. Ulkomaantuonnit taas muodostavat ongelman nimeltä "taustatietojen puutteellisuus tai epäluotettavuus". Tiedän maailmalla käytetyn selkäleikattua cardia jalostukseen aivan surutta. Tuskin on vain yksittäistapaus. Argh! Ei tämä ole helppoa.

Ja mitä vielä tulee Ella-Lellaan, se voi olkkarin "pesässään" mainiosti. Kipittää häntä pystyssä hihnassa ja Rimadylin vaikutuksen vuoksi ei ole edes kiljahdellut tänään. Kaikki 4 tassua + pysty häntä pelaavat normaalisti. Eläinlääkärimmekin soitteli aamusella ja kyseli Ellan vointeja. Olin hyvin liikuttunut tästä huolenpidosta, mutta se onkin tuttua tuon talon ja tämän lääkärin toimintaa. Sain myös kuulla, että Ellan verikoearvot ovat hyvät. Vain kolesteroli oli ollut hiven koholla, mutta siihen ei puututa kun muut arvot olivat suorataan ideaalit. Jospa mä nyt koitan rauhoittua ja keskittyä tähän hetkeen. Tulevaisuus on liian iso kokonaisuus mietittäväksi nyt. Ehkä on parasta palata näiden tässä vuodatuksessa esittämieni kysymysten äärelle kun oma shokkitilani, pettymykseni, suruni ja huoleni on laantunut. Minusta on nyt objektiivisuus kaukana.

smIMG_1346.jpg
Esko & Ella, muutama viikko sitten