Tai ainakin SAIRAAN, siististä en niin tiedä. Se on toisarvoista kaiken tämän mäihän rinnalla mitä meillä on taas tällä viikolla koettu.

Juu, Misiu voi mainiosti ja Ellankin kipuilutilat on ainakin tauolla ja sesse itse olisi niin pirteä peipponen kun vain tuossa sairaudentilassa voi olla, mutta uusin paukku tuli keskiviikkoaamuna klo 5.50 kun heräsin ääneen, jota ei kukaan epileptikkokoiran omistanut IKINÄ unohda. Palasin mielessäni nanosekunniksi siihen aikaan kun perheen Romeo-bernhardilainen sai kohtauksia (80-luvun loppu) ja herätti tai havahdutti tuohon tyhjänjuoksemiseen ja kuolan korskumiseen aina koko perheen. Pomppasin pystyyn ja näin heti, että kumpikaan mustista se ei ainakaan ole, sillä ne tuijottivat hämillään lattialle vierekkäin. TITUS! Eih... nytkö sen aika koitti? Justhan tuon 14-vuotispäiviä vietettiin iloisissa merkeissä.

Titus makasi kyljellään sängyn päädyssä lattialla. Sen jalat juoksi ja heilui raivokkaasti. Se kuolasi ja korskui. Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä rauhallisuudesta jonka itsestäni sain kaivettua. Istuin sen viereen, juttelin rauhallisesti ja hätistelin ihmeissään olevia wöllejä kauemmaksi. Yritin kuikuilla kelloa katsoakseni kauanko kohtaus kestää, mutta unohdin sitten kohtauksen jälkeen tarkistaa mitä kello silloin oli. Turhaa siis oli kellottaminen. Ikuisuudelta se aika kuitenkin tuntui, mutta niin se vain aina Romeonkin aikaan tuntui. Olin aika varma ettei vanhan koiran kroppa kestä tuota sisäistä sotaa. Tuntui, että sen sydänkin tulee rinnasta ulos. Kun sen takaosa köyristyi voimakkaasti, olin varma, että lähdön hetki tuli, mutta ei se ollut sitä. Se vain kakkasi alleen, juuri kuten Romeokin aina teki. Dejavu oli liian voimakas, koira vain eri.

Kohtauksen lauettua Titus nousi huterasti jaloilleen ja oli vähän hämillään siitä missä se on ja kuka minä olen. Hetken jo mietin, että lähtikö siltä näkö, mutta kyllä se kännykässä olevaan led-valoon reagoi silmillään. Kun jalat kantoivat kunnolla, se aloitti päämäärättömän vaeltamisen. Se ei tuntunut rauhoittuvan millään. Se reagoi puheeseen ja oli tässä maailmassa, mutta liian hämillään jäädäkseen paikoilleen. Kokeilin laittaa sitä kevythäkkiinkin, mutta se tapojensa vastaisesti hätääntyi siellä ja koitti puskea itseään kangasseinästä läpi. Päästin sen lopulta koko huusholliin vaeltamaan ja seurasin sitä niin kauan kuin oma kuumeinen olotila antoi myöten. Lopulta sekä minä että Titus rojahdettiin nukkumaan. Minä sänkyyni ja Titus eteisen punkkaan. Titus nukkui tuntikausia ja kun se heräsi, se oli väsynyt mutta muuten ok. Illalla meno yltyi jo sen tavanomaiseksi pappa-sekoiluksi ja nyt tänään aamulla se on ollut aivan normaali. Juo vaan melko paljon ja sitten samassa suhteessa pissattaakin tiuhaan. Pieni vaiva kuitenkin tuon kohtauksen rinnalla.

Mistä tuo aiheutui? Onko sillä kasvain päässä, ihmeellisellä iällä alkanut epilepsia, joku ihme infarkti vai mitä? Ei tietoakaan, mutta hajua asiasta ehkä on. Sillähän oli joku vuosi sitten munuaisissa feilua. Se söi useamman säkin munuaisvaivaisen ruokaa ja kun arvot näyttivät kelvoilta, siirryttiin (joo, ei ois ehkä pitäny) normiruokintaan ja aina välillä se sai pussukan lääkeruokaa. Ellan sairastumisen aikoihin puhelin, että pitäisi hakea Titukselle taas munuaisruokasäkki, mutta aikomisen asteelle tämä on jäänyt. Senkin kerran kun säkkien vieressä seisoin Akuutissa, olin niin sekaisin huolesta Ellan tilaan, että muistin Tituksen ruoan vasta moottoritiellä. Tuumasin, jotta saahan sitä Raahestakin, enkä kääntynyt takaisin.

Nyt Titus on ollut muutaman päivän näin jälkiviisaasti hoksattuna vähän rajoitetummalla vesimäärällä kun on ollut yhtä sun toista hässäkkää ja poikkeusta meidän katon alla (myöhemmin tästäkin) ja JOSPA Titus onkin saanut liian vähän vettä munuaisiaan huuhtelemaan. Mene ja tiedä, aika kelpo selitys se kuitenkin asialle olisi. Tänään (tai viimeistään huomenna) Titus saa lääkeruokansa. Toivotaan että paikallisista varastoista löytyy. Kokeillaan tätä ja runsasta vedentarjoilua ensin. Josko ei tarvitsisi herätä enää tuohon ääneen ja näkyyn. Muilta osin voimme vain odotella ja katsoa (siitähän meillä on viime ajoilta kokemusta). Titus on jo sen ikäinen, että mitkään rankat tutkimukset tuskin tulevat enää kuuloonkaan. Lisäksi se pelkää jo yksinkertaisesti verikoetta niin julmetusti, että vastaanpaneminen vaatii rauhoitusta. Nou vei! Ei ellei ole IHAN pakko.

1235061665_titus_elamantoinenpaiva.jpg1235061683_titus_elamantoinenpaiva4.jpg
Titus tänään. Vietetään sen toisen elämän toista päivää.

Sairastupa 2-jalkaisillekin

Pirjo tuli meille lauantaina potemaan tautiaan ja mietittiin viikonvaihde kuinka tuo tauti saataisiin tapettua. Keksittiin mielestämme idioottivarma keino pöpöjen kurittamiseksi ja saunottiinkin maanantai-iltana pitkän kaavan mukaan. Olin anonut tiistaille töistä bonusvapaan, jonka saa terveistä elämäntavoista. Vapaan aihe sopi siis kuin nenä päähän, vaan miten kävi? Pirjo sai kyllä meidän "luontaishoidoilla" tautinsa tapettua viimeistä pöpön pentuakin myöten, mutta minä totesin, ettei kurja oloni johtunutkaan saunajuomista vaan kuumeesta, joka huiteli 38:ssa. Katselin siinä sitten vaaka-asennossa viihtynyttä Jenniäkin ja tökkäsin mittatikun kainaloon. Neidillä oli asteen verran enemmän. Oltiin kipeitä, aidosti kipeitä. Yskin jo maanantaina töissä keuhkojani aika iloisesti pihalle, mutta se ilo vaihtui tiistaina helvetilliseksi tuskaksi kun rintakehä ei enää jaksa yskiä, mutta yskittävä silti oli.

Kävipä siinä sitten niin hassusti, että Pirjo alkoi meidän kotienkeliksi ja me Jennin kanssa maattiin passattavina. Siis sairaan siistiä! Kyllä tuli taas Pirjon vierailusta ikimuistoinen ja saatiin taas yksi lisä tähän meidän elämän kiertokulun kokemuksien yhteiseen kirjaan. Me ollaan nyt vietetty juhannusta ja joulua yhdessä, synnytetty, sairastettu, koettu kuoleman tuskaa ja ikävää, itketty, naurettu, sekoiltu ja kirottu - riideltykin ja oltu eri mieltä asioista, mutta kai näiden kaikkien tarkotus on elon aikana vahvistaa ystävyyttä. Nyt on Pirjo leikkinyt meillä kotiäitiä, jolla on ollut kaksi kuumeista lasta - isompi ja pienempi. Oppi ja ikä kaikki! Kiitos Pirjo. Me ei oikeasti ois selvitty ilman sun vierailua ja apua. Odottelemme nyt kovasti sitä, koska saamme nämä kirkolliset juhlat täydellisiksi ja tulet meille pääsiäisen viettoon. Munat oottaa maalaajaansa ;-)

Kuin tuurin kaupalla mulla oli eilisillalle jo etukäteen varattuna aika lääkärille tuon p*skan olkapään vuoksi. Raahauduin työterveyshuoltoon ja lääkäri ilmoitti ensitöikseen että kättäs tulit näyttämään, mutta et kyllä kovin freshiltä näytä. Juuen, en lainkaan. Siinä kuunneltiin ja kurkittiin ja todettiin, että rohisee ja pääkin on tukossa. Kahenlaista nappikuuria ja saikkua sunnuntaille saakka. Ens viikonlopun kisaaminen on nyt siitä kiinni kuinka nää tropit puree huomisiltaan mennessä. Lääkäri kyllä vahvasti epäili suorituskykyäni ja tottavieköön ei ole ajatuksessaan yksin. Sisuunnuttaa ja sapettaa vain niin mahdottomasti!

Olkapääkin hoidettiin. Tuli neulaa sekä etupuolelle että nivelen sisään. Varoitti kyllä pistettyään, että saattaa olla vähän arka tänään lääkkeen vaikutuksesta, mutta enhän mä tajunnu että se ois tälleen toimintakyvytön. No pikku kitumisella on ennenki tultu vahvemmaksi, joten toivossa elellään. Menikös se meidän perheen motto jotenkin, jotta ootellaan ja katellaan....

Jennin kuume on laskusuunnassa, samoin mun. Ei vielä kuumeettoman kirjoissa olla, mutta elossa. Se lienee näissä olosuhteissa jo ihan kelpo suoritus. Tapsa on kuulemma sen verran "yhtiön mies" että sairastuu kuitenkin vasta viikonloppuna. Ans kattoo nyt.

Sairastupa kuittaa jälleen.

JK. Treenikertomukset on näköjään jääny vähäsiksi. Pitänee muistella mitä viime viikolla hommattiin ja pistää kurvikuvailut ajan tasalle. Ollaan me treenattu, ihan oikeesti.