Cruftsin reissu tältä vuodelta on nyt jo hyvästi takanapäin. Reissun jälkeiset päivät ovat olleet niin kiireisiä, ettei muka mitään ole saanut kirjoitettua. Pitää korjata tilanne näin kertarysäyksellä.

Reissu alkoi iltapäivällä keskiviikkona 4.3. Ajeltiin akkaporukalla Tampereelle Lillin toimiessa kuskina. Oltiin oikein hyvissä ajoin Tampereen "sikaterminaalissa", joten tovi piti odotella koneeseen pääsyä. Kyllähän aika kuluu kun seura on hyvää.


Tampereen ö-luokan terminaalissa odottelemassa

Lento Ryanairin kirjavin siivin meni kummallisen nopeasti. Liekö tässäkin rupatteluseuralla ollut osuutta asiaan mutta torkahdettuakin tuli. Se olikin viisas veto, sillä tämän halpamatkailun kaikkein kovin osuus oli edessäpäin Stanstedin kentällä. Passijonossa olimme paikallista aikaa puoliltaöin ja siitä alkoikin kuuden tunnin odotus sopivan bussin lähtöön Coventryä kohti. Sopivin väliajoin aina ostettiin kupposet (lue: ämpärit) kuumaa kahvia, kaakaota tai jotain muuta kuumaksi juomaksi luokiteltua ainetta, jotta saimme tappaa aikaamme kahvion mukavilla penkeillä vuoroin laukkuja vahtien vuoroin nuokkuen.

Torstai

National Expressin vuoro 777 lähti ajallaan kohti määränpäätään Birminghamia ja me vajottiin lämpimiin penkkeihin ja johonkin valveillaolon ja tajuttomuuden väliseen horrokseen. Maisemiahan piti koittaa tuijottaa heti kun päivä vähän valkeni ja eikös se Emmerdalen tunnari alkanut soimaan päässä kun ensimmäiset pellot ja punatiilitalot heinäkattoineen hämärästä erotti. Rasittavaa, mutta samalla ah niin ihanaa!

Coventryssä oltiin puoli ysin aikaan. Tungettiin laukut linja-autoaseman säilytyslokeroihin ja mentiin tappamaan aikaa ostoskeskukseen. Naisväeltähän se shoppailu onnistuu ja jo yksinkertaisesti apteekkiin saatiin kulutettua varmaan tunteroinen. Käytännön ihmisiä kun kaikki oltiin, osa tuliaisistakin tuli ostettua tuosta pikkuisen epätavallisesta tuliaistenostopaikasta. Pieniä ihmeitäkin päästiin todistamaan kun Anne löysi Netten unelmoiman uima-asun, joita meistä kukaan ei edes kuvitellut olevan olemassa. Väärässä oltiin.

Iltapäivällä oltiin kahden maissa valmista kauraa hotellille siirtymiseen. Otettiin linja-autoasemalta taksi ja mahduttiin kuskin ihmetykseksi rojuinemme, kasseinemme ja pussukoinemme kaikki siihen samaan yhteen. Mulla soi jossain kohtaa matkaa puhelinkin, mutta mykistin sen aikomuksena soitella soittajalle takaisinpäin kun aika olisi sopivampi. Noh - se olikin sitten viimeinen havainto siitä puhelimesta.


Hotellimme ja näkymää hotellin pihasta.

Hotellille päästyämme oltiin AIVAN puhki. Mulla oli pää kipeä, migreeni koitti päälle ja syöminenkin oli pakkopullaa. Onneksi kuitenkin väkisin kiskoin ne salaatit ja keitot kitusiini ja jälkkärinä otin särkylääkettä oikein roimasti. Nukutti, nukutti ja nukutti. Bubblebathissa piti kuitenkin vielä käydä rentoutumassa ja voi että sinne kylpyyn meinasi nukahtaa. Ajattelin vielä laittaa tekstarin kotiin ilmoittaakseni, jotta hengissä ollaan ja nukkumaan mennään vaikka kello oli vasta 17 sikäläistä aikaa, mutta mutta - MISSÄ ON MUN PUHELIN? Sitä ei löytynyt mistään, ei yhtään mistään. Koitettiin Annen puhelimella siihen soittaakin, mutta vastaaja kertoi meille englanniksi, että puhelin johon soititte on laitettu pois päältä tai siihen ei saada yhteyttä. Mulla oli selvä näkö- ja kuulohavainto siitä taksista, joten se oli joko hotellissa tai taksissa. Väsytti vietävästi, joten asia saisi odottaa seuraavaan päivään. Oli pakko nukkua ja mehän nukuttiin - kellon ympäri. Perjantaihin saakka...

 

Perjantai

Viideltä tuli täältä kotomaasta Annelle tekstaria ja siihen me sitten herättiinkin. Uni ei enää tullut, mutta olihan tuota unta jo takana enemmän kuin muistaa vähään aikaan kerralla nukkuneensa terveenä ollessaan. Hotellin aamiainen oli sitä perinteistä englantilaista, jolle kaikki terveysintoilijat sanoisivat hyi hyi ja ei ei. Me emme näin tehneet, vaan kiskoimme kupuumme melko mättöaterian. Kyllä jaksaisi päivän Cruftsissa choweja ja muuta menoa katsella. Respassa kyseltiin puhelimen perään, mutta ei sitä siellä ollut. Sen piti siis olla taksissa. Helppo nakki, löytötavaratoimistoon mars... niinhän sitä luulisi!

Myöhemmin selvisi, että ei siinä pitäjässä mitään löytötavaratoimistokulttuuria tunnettu. Olisi pitänyt ottaa meitä kuljettaneen taksin rekkarinumero ylös, mutta mistä sen tajuaa? "Nou kän duu" levittelivät pyyhepäiset taksarit käsiään ja kertoivat meille että takseja on satoja ja firmojakin yhdeksän. Se siitä puhelimesta sitten. Pitäköön vekottimen, romukinhan se alkoi jo olla.

Vielä myöhemmin, täällä kotosuomessa siis, selvisi taksikuskin rehellisyys. Tyyppi oli heti meidät hotellille heitettyään ottanut Pakistaniin yli 50 euron puhelun ja sen jälkeen sulkenut puhelimesta virrat. Reilu meininki! Varas *aikuistensana*!!!

Daysaver5-kimppalipulla ajeltiin hotellin lähipysäkiltä suoraan näyttelypaikan alaovelle. On se niin helppoa! Omalla autolla tuolla sais seikkailla ties kuinka kauan. Bussilla pääsee, ysisatanen kuskaa - kunhan vain tajuaa valita ensin oikean puolen tienlaidasta ja varmistaa tällä, että bussi menee oikeaan suuntaan. Ei me kertaakaan erehdytty suunnasta, kerran vain kokeiltiin miltä tuntuisi erehtyä. Silloinkaan suuntana ei ollu Cruftsi vaan city.

Suuntasin ensimmäisenä pressikeskukseen hakemaan kaulanauhaani ja pressitiedotteita. Tänä vuonna emme saaneetkaan isoa pinoa paperia, vaan kaikki tiedotteet sievästi muistitikulle tallennettuna. Kiva idea! Samaan aikaan Malla, Lilli ja Anne olivat jo ostaneet liput ja kohtauspaikallamme sovittiin koordinaateista. Malla ja Lilli menisivät chowikehälle ja me Annen kanssa lähdettäisiin etsimään RedDingo-osastoa ja tsekkaamaan muut myyntipisteet, joita on halli- ja hehtaaritolkulla.

Löydettiin kaksikin RedDingo ständiä, mutta eihän niissä niitä tilattuja tuotteita ollut. Ei tuossa maassa heijastintuotteet tunnu olevan yleisessä käytössä tai sitten edessä oleva kesäkausi verotti niiden esillelaittoa. Loppujen lopuksi saatiin "raavittua" pakolliset 5 heijastinpantaa niitä tilanneille, mutta nämäkin löytyivät aivan eri osastoilta kuin niiden piti. Tulipa siinä katseltua kojut tarkkaan ja siinä samalla tarttui mukaan yhtä sun toista pientä ja ei niin pientä tuliaista.


Anne bortsujen pelastusjärjestön (vaimikäseoli) myyntipisteessä. T-paidassa lukee "A house without a border collie is clean tidy quiet but not home.

Chowikehälläkin me piipahdettiin juomassa supisuomalaiset presidenttikahvit Lillin termarista (suomalainen varautuu AINA kaikkeen, oma keitinkin oli meillä mukana). Siinä kaffeja hörppiessä seurattiin myös kehää. Ei vain oikein päästy käsitykseen siitä, miksi miltei jokaisen luokan voitti siinä vaiheessa se kaikkein nilkuin tapaus. Tehdessämme lähtöä siitä kehältä pois, näimme yhden todella kauniin nartun. Mukava oli myöhemmin kuulla, että juuri siitä koirasta oli kuitenkin tullut ROP. Jossain on vielä kuitenkin oikeudenmukaisuutta!

Koiratanssa ja muuta koulutuksellisa sälää piti tietenkin päästä näkemään. Tepasteltiin isolle areenalle juuri parahiksi seuraamaan koiratanssikilpailua. Oli hienoa nähdä Tina Humphreyn voittoesitys, joka nosti kyyneleet silmiin. Ikimuistoinen oli myös Richard Curtisin show Thrillerin tahdissa. Tämän olen aikaisemmin nähnyt vain videolta.

Kultsuharrastajilla oli hieno tottishow, joka oli kyllä koreografialtaan hieno, vaikkei ne koirien suorittamat liikkeet varsinaisesti mitään erikoisia olleetkaan. Musiikit, valot, yleisön suosionosoitukset jne jne tekivät kuitenkin varmasti noista perusliikkeistäkin koirille ihan riittävän vaativia. Kassokaa itse *klik* Me Annen kanssa jo suunniteltiin mielikuvituksissamme Raahen omaa showta, mutta jos ei täkäläiset kultsut riitä tommoseen katrilliin niin pitänee jatkaa bööderköllieilla, peekikoililla, piikeleillä ja kookeilla. Pari chowiakin vois otta mukaan porukan piristykseksi.


Kultsuja siellä, kultsuja täällä

Yhtäkkiä areenan kehän valtasi mieletön määrä canicross-harrastajia. Koiria oli monenmoisia aina pikkuisista terriereistä aina parina juosseisiin rottiksiin saakka. Pikkuisen näytti wölliparin kyyti kylmältä. Ihmeteltiin sitä kuinka tosissaan tyypit siitä hallista ulos kirmasivat, mutta selvishän se myöhemmin, jotta kyseessä oli ihan oikean canicross-kisan startti. Tästäkin häppeningistä on videonpätkää juutuupissa.


Niitä oli "muutama"...

Perjantaina me ei jääty katsomaan isoja kehiä, vaan suunnattiin hotellille lepuuttamaan jalkoja ja ottamaan pikku oluset. Tee-se-itse-vedenkeittimellä -ruokailummekin sujui ja nälkä kaikkosi. Tarkoitus oli mennä vielä ottamaan toiset oluset sinne hotellin baariin, mutta se jäi ajatuksen asteelle. Nukkumatti tuli ja teki tepposet jälleen kerran.

Lauantai

Lauantaina määränpäänä oli taas mikäs muu kuin Coventryn keskusta ja aiheena lisää shoppailua. Nyt oltiin vähän virkummassa kunnossakin ja jaksettiin tätä sirkusta iltaselle saakka. Mukaan tarttui yhtä sun toista vaateriepua, paperitavaraa, keramiikkaa ja makiaa mahan täytettä. Mulla meni vähän höpöksi vauvanvaateosastolla, mutta ei ne kamppeet tänne Jokirantaan jää. Saa hengittää ;-)


Luonnonihmeitä, enkä tarkoita sillä noita 2-jalkaisia.

Päätettiin syödä lauantain shoppailupäivän kunniaksi hotellilla aivan oikea ruoka-annos meidän omien eväiden sijasta ja huuhdella annokset alas paikallisella mallasjuomalla. Onnistuttiin siinä touhussa aivan hyvin. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja nestetasapaino ei päässyt järkkymään kuivumisen asteelle. Kolmeen tuoppiin per nassu me kuitenkin tämä viihteellä olo rajattiin. Aamulla oli aikainen ylösnousu cardikehän ennenaikaistetun alkamisajan vuoksi ja vieläkin aikaisempi ellemme saisi Eileeniä kuittaamaan, että hän varaa muutaman paikan minulle sieltä kehän laidalta.

Oli sekin episodi! Ensin piti laittaa Tapsalle viestiä, että kaivaa tiedustelusta suomalaisen kaverin numeron. Tälle kaverille laitoimme sitten viestiä, että voiko hän laittaa Puolaan Dorotalle viestin, että Dorota laittaisi meille Annen numeroon Eileenin kännynumeron. Ketju pysyi katkeamattomana ja kohta tulikin Puolasta Eileenin kännynumero. Jotta tämä tiedon perillemeno vielä saatiin mahdollisimman varmaksi, soitin vielä toiselle suomalaiselle, jotta voiko hän laittaa vielä saman asian Eileenille sähköpostilla jos vaikka tekstarimme ei menekään perille. Homma hoitui sitäkin kautta! Kyllä yhden pienen Nokian katoaminen voi aiheuttaa paljon harmia, työtä ja stressiä laajallakin akselilla! Nyt jo alkaa naurattamaan, mutta silloin ei naurattanut, ei vähääkään.

Sunnuntai

Koska Eileen kuittasi pitävänsä kehän laidalta mulle paikkaa, meidän ei tarvinnut suunnata sunnuntaina näyttelypaikalle kuin vasta vajaa 8:n bussilla. Mokoma oli kuitenkin pikkuisen myöhässä, joten vähän jänskätti myöhästytäänkö sitä kehän alusta. Turha oli pelko. Paikka odotti valmiina ja kehäkin alkoi ajallaan. Ei mittään hättää!

En nyt käy luokkia läpi lainkaan mitenkään kovin tarkasti. Tätä blogia lukee muutkin kuin cardiharrastajat. Mainitsen vain, että olin pitkästä aikaa jopa vähän tyytyväinen siihen miten kehässä olleet nuoret koirat käyttäytyivät. Varsinaisia kilivinttejä ei niissä ollut ainuttakaan, vaan perinteisestä sekopääosastosta vastasivat ne samat tutut, jotka tätä käytöstä ovat aikaisempinakin vuosina meille esitelleet. Oisko pieni valonpilkahdus rodun imagolle tulollaan?

Omia suosikkejani olivat uroksissa:


Cwmteifi Rhodri (tästä tykkäsin kovasti jo viime vuonna)


Dragonpath Big Papa Foster (varmasti kehän lennokkaimmat liikkeet)

 
Kennebec Jolly Roger (tämän näkemistä odotin jo ennakolta)

Nartuissa oli enemmän kiinnostavia ja miellyttäviä rekkuja kuin uroksissa:


ResCC-narttu Kincroft Evelyn Lilydale (paljonkohan dognappauksesta sais rangaistusta?)


ROP-koira Bymil Picture This (edustava valinta ryhmäkehään ja pääsikin siellä 9 parhaan joukkoon)


ROP-pentu Kilvroch Adara at Liebehund (JEP, Buttercupin ja Fangin tytär. "Pikku-Ellie")

Keskiverrosti esitetyt koirat olivat samanlaista sortin sakkia kuin täällä Suomessakin, ehkä jopa enemmänkin. Ei liene yllätys, että etuosissa oli puutteita, liikkeet tehottomia jne jne. Sitä samaa huttua kuin rodussa yleensäkin.

Tuolta YouTuben ihmeellisestä maailmasta löytyy videota parhaan nartun ja rotunsa parhaan valinnasta ja kaikki tulokset löytyy Cruftsin tulossivulta *kliks*. Mitä noita enää toistamaan. Jokainen osaa lukea ne sieltä.

Kehän jälkeen kiirehdin rottiskehälle. Siellä oli menossa 30 minuutin tauko, jonka loppumista odotin 30 minuuttia... 40 minuuttia ja 50 minuuttia ja sitten meni hermot. Palasin cardikehälle seurustelemaan tuttujen kanssa, vaihtamaan kuulumisia ja juhlistamaan Kincroft Caitlinnen valioitumista. Palasin rottiskehälle vasta melko tovin päästä ja en menettänyt oikeastaan yhtään mitään. Urosten pääluokka ja rotunsa parhaan valinta oli vielä tekemättä.


CC-uros Travillon Rant And Rave

Open luokan voitti koira, johon iskin silmäni jo luokan koirien astellessa ensimmäistä kertaa kehään. En tiedä mikä siinä erityisesti miellytti, mutta se oli jotenkin keskiverto kaikessa paitsi liikkeissään, jotka olivat upeat. Siitä tulikin lopulta paras uros nartun voittaessa. Valitettavasti ROP-kehän kuva on täysin epäonnistunut, mutta narttua saimmekin ihailla ryhmäkehässä oikein olan takaa kun se ravasi upeasti aina RYP2-sijalle saakka. Kiva narttu se olikin. Ei missään määrin jalaton, raskas tai mitenkään överiksi mennyt. Iloinen ja reipaskin oli kun aina kaarteissa sillä meinasi tarttua remmi leukojen väliin tapporavistuksen kanssa ;)

Rottisten tulokset löytyy myös Cruftsin sivulta *kliks*


ROP & RYP2 Briaroaks Chili Fantasa

Se mistä minä rotikoissa tuolla pidän on niiden käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Reuhaamisia ei juurikaan kuulunut. Urokset makoilivat vuoroaan odottamassa "loosseissaan". Lapset leikkivät koirien edessä. Kukaan ei ollut hermo kireällä, panta tiukalla tai vaahto suupielessä. Mä tykkäsin! Tämmöisenä aikana tuollainen PR:ää rodulle soisi Suomessakin näkevänsä.

Se mistä minä en niin kamalasti sitten tykännyt, oli ylikulmautuneet takaosat ja suorat etuosat. Saahan niillä näyttävästi seisovan ja komiasti taaksepäin potkivan koiran aikaseksi, mutta onko se sitten se mikä olisi se ideaali? Noh, maassa maan tavalla.

Ryhmäkehät ja iso shöy

Eileen oli hommannut meille jo hyvissä ajoin BIS-kehään liput kivoilta paikoilta. Pitkän näyttelypäivän jälkeen oli kiva istua alas ja nauttia suuresta showsta joka eteemme tuotiin. En enää muista järjestystä kovin tarkkaan, mutta itkimme muun yleisön kanssa "Friends for Life"-palkitsemisen aikaan ja jännitimme agilityfinaalin sijoituksia. Huimaa oli meno yhdellä merlebortsuohjaajalla, joka voitti sekä medit että maksit!

Ryhmäkehiä oli vain kaksi (Working & Pastoral), mutta ne kestivät sitäkin kauemmin, sillä tuomari tutki jokaisen koiran isossa kehässä tarkoin. Working ryhmän voitti bokseri ja pastoralin näyttävä bobtail. Omia suosikkejani olivat myös maremma (ei hajuakaan saako ne liikkua niin näyttävästi), tiibetinmastiffi ja alaskanmalamuutti.

Niitä "ei suosikkeja" oli myös tietynlainen listaus, mutta keskitynpä nyt vain sakemanniin, jonka takakintuilla olisi voinut sytyttää metsäpalon. Sen verran kipinää ne yhteen osuessaan löivät.


Kinner lyö tulta... alapuolellamme taipuu kintereestä kinttu seefferin...

Ennen varsinaista BIS-kilpailua pääsimme ihailemaan maailmankuulun Mary Ray:n koiratanssiesitystä. Se ei pettänyt tälläkään kertaa odotuksia. Vuosi vuodelta ne ovat aina vain huimempia ja huimempia. Tänä vuonna musiikkina oli riverdance-tyyppistä kamaa ja kesken esityksen areenalle tuli myös tanssijoita, jotka kuuluivat esitykseen hyvin olennaisena osana. You Tuben video ei kerro puoliakaan siitä tunnelmasta, joka hallissa tuolloin oli, mutta tyhjää parempi dokumentointi se kuitenkin on. Ja jotta tässäkin ohjelmanumerossa saatiin yleisö liikutuksesta itkemään, päästettiin esityksen lopuksi Maryn 14-vuotias vuonna 1997 Crufts tanssiesitykset debytoinut koiravanhus Kizzy areenalle iloitsemaan ja olemaan vielä parrasvaloissa.


Esityksen stara Levi ja vielä kerran parrasvaloissa... KIZZY!

Sitten SE alkoi

Fanfaarien jälkeen pimeään kehään juoksi valonheittimien valossa 7 ryhmävoittajaa. Vaikken mä mikään varsinainen koiranäyttelyiden showmaisuuden siihen liittyvien lieveilmiöiden kannattaja olekaan, niin näyttäähän tämä hienolta ja vie mukanaan. Pelin henki oli nyt hyvä viihde yleisölle, joten nautittavahan siitä oli.

Omat suosikit olivat myös Annen suosikit: bobtail, sealyhaminterrieri, isovillakoira ja faaraokoira, jonka suureksi ylpeydekseni jopa tunnistin suomalaissyntyiseksi koiraksi.

Arvostelu kesti aika kauan. Tuomari tutki koirat tarkoin ja niitä liikutettiin paljon. Yleisön suuri suosikki oli ehdottomasti isovillakoira, joka tuntui ottavan "tilan haltuun" kuten Idols-kisassakin aina sanotaan. Se oli showkoira parhaasta päästä ja se säteili. Vasta kuvista huomasin, että sen esittäjä oli mies :D Niin paljon sitä tuli katsottua muuta kuin koiraa, johon katse liimautui.

BIS-voittajaksi tuli topakasti esiintynyt sealyhaminterrieri, joka on rodussaan melkoinen kuuluisuus. Isovillakoira oli kakkonen. Kaikkein mieluiten katsoin kuitenkin koiranesittäjien yhteistä ylpeydenhetkeä koiriensa kanssa. Tässä on biskakkosen ja pastoral-ryhmän voittaneiden herkät hetket handleriensa kanssa:


Just näin sen pitäs ollakin. Yhdessä koiran kanssa!

Illalla kumottiin kuoharipullo meidän hotellihuoneessa BIS-päivän kunniaksi ja syötiin jäljelläolevia eväitä niin vähäksi kuin suinkin kyettiin. Ihan ei 100% onnistuttu, vaan huonesiivoojille jäi vielä pussikeittoja lahjaksi.

Laukkujen epätoivoinen pakkaaminen alkoi. Mielenkiintoista olisi nähdä mitä mieltä puntarit ja kilorajat ovat meidän laukuista...

Maanantai

Aamiainen syötiin pitkän kaavan mukaan ja laukut saivat viimeisen pakkaussilauksen. Malla tilasi meille taksin ja tällä kertaa pidettiin omaisuudestamme parempaa huolta... tai ainakin yritettiin. Taksikuski laittoi meidän laukut ikään kuin tarakalle ja huristi koko matkan meidän laukut auton peräluukun päällä keikkuen ilman, että niitä kapsäkkejä oli mitenkään kiinnitetty. Kaiken lisäksi tuo kuski oli vielä melko roisto sekin. Ajoi selvästi pidempää reittiä keskustaan ja pissi vielä taksamittaria selvästi isomman summan. Eläköön Coventryn taksikuskit!


Siinä ne keikkui. Koko matkan. Huh!

Malla ja Lilli jäi odottelemaan meidän bussia, mutta Anne ja minä suunnattiin vielä pienelle puutarhakierrokselle liikennemuseon viereen. Eihän siellä vielä täysin vihreää ole, mutta puisto oli nätti sellaisenaankin.

 


Tämä kyltti on niin englantilaista, niin englantilaista... :D

Bussi tuli ajallaan ja oli myös lentokentällä aikataulun mukaisesti. Suunnattiin heti punnituspisteelle tarkistamaan laukkujen painot ja kuin ihmeen kaupalla vain pienellä säätämisellä saimme laukut tasattua niin, että ruumaan menevät ovat ainakin painorajoissa.

Lähtöselvitys meni vähän pipariksi kun Mallan nimessä olevat skandinaaviset kirjaimet estivät tee-se-itse päätelähtöselvityksen. Ei sitten uskallettu tehdä meidän muidenkaan selvityksiä kun oltiin samalla lipulla. Onneksi täti laukkujenjättötiskillä oli ymmärtäväinen ja teki meidän kaikkien liput. Mun omaisuuden kommellukset meinasivat jatkua tässä vaiheessa kun täti ajelutti mun laukkua hihnalla melko pitkälle ilman sitä tunnistetarraa. Piti vähän kiljua, jotta täti hoksi mitä oli tekemässä. Sehän tässä vasta oiskin ollut superlopetus reissulle. Kotiin palais Jossu ilman kännyä ja matkalaukkua.

Turvatarkastuksesta selvittiin yllättävän nopeasti ja meidän ylipainoisiin käsimatkatavaralaukkuihinkaan ei kiinnitetty mitään huomiota. Annoin ohjeeksi, että kantakaa vaan niitä kassejanne. Näiden setien logiikalla kukaan naisihminen ei kanna yli 10-kiloista kapsäkkiä. Tekniikka piti kutinsa ja meille vain nyökättiin. Eipä tainneet tietää että me oltiinkin psyykattu ittemme venäläiseksi moukarinheittäjäksi, kuulantyöntäjäksi, heidän valmentajaksi ja manageriksi. Mehän kyllä kannetaan kun on pakko!

Sermien takana ostimme viimeiset tuliaiset ja ne pakolliset yyyberhyvät kolmioleivät. Jos olen rehellinen niin niitä piti ostaa kaks per nuppi. Kun tauluun ilmestyi meidän porttinumero, lähdettiin tallustamaan oikeaan suuntaan. Matkalla katsottiin taulua uudelleen ja kas... gate55 final call... johan pisti juosten! Eipä turhan kauaa seisottaneet porttitietoa taululla. Pääasia kuitenkin oli, että ehdittiin koneeseen. Malla, minä ja Lilli saatiin jopa vierekkäiset paikat, mutta Anne riepu pääsi seuraamaan yhdenlaista love storyä. Ei käynyt kateeksi lainkaan!

Tampereella kiskottiin Pirkkalan ABC:ltä ostetut kahvit ja kotimatka alkoi. Mun muistin mukaan me ei kauhean monta kertaa pysähdytty, vaan tultiin aika ripeää tahtia kotia kohti. Kotona oltiin aamuyön tunteina. Kellonaikaa en enää jaksa muistaa, mutta tokkopa tommosella tiedolla on mitään merkitystäkään. Nukutti, nukutti ja nukutti.

Reissu on taas takana! Tänä vuonna oli mukavaa olla liikenteessä ihan paikallisella porukalla ja minusta oli mukavaa esitellä niitä paikkoja ja tapahtumia ystävilleni ihan livenäkin. Olinhan näistä aikaisempina vuosina vain kertonut. Kiitos Malla, Lilli ja Anne reissuseurasta! Eikös se ollut ajatus, jotta ens vuonna uudelleen, mutta tämmösten kans ollaan varovaisia:


Ne on tuolla pummeja kaikki... vaikka ois kuinka hauska rekkari!


Näkemisiin Lady-Lilli ja kumppanit ;-)