Maatessani ambulanssikyydin jälkeen paareilla viime torstaina OYS:n yhteispäivystyksessä päätin, että Jossu aloittaa nyt uudenlaisen elämän. Silloin en vielä tiennyt, että pääsin vähällä, oikeastaan vain säikähdyksellä ja noin 30 päivän lääkekuurilla, mutta noina odotuksen tunteina ehti ajatella paljon. Päätin, että hoidan tälle syksyä pois alta kaksi stressinaiheuttajaa ja sitten kartan kaikkea kiirettä ja teen vain asioita joista tykkään. Listasin mielessäni monia turhia asioita ja sellaisia, joita ilman voin olla ja joilta säästyvän ajan voin käyttää lepäämiseen ja hyvän olon hankkimiseen. Päätin, että jo melkein 2 vuotta kestänyt kestostressi saa nyt olla. Opiskelin mielessäni miten kaksi kirjainta liitetään peräkkäin. Ne kirjaimet olivat E ja I. Oli pysähdyksen aika.

Pääsin osasto 33:lta (uteliaiden ei tarvitse googletella, se on neurologinen osasto) lauantai-illaksi ja sunnuntaiksi kotilomalle ja sain luvan hoidella sunnuntaina pois sen pienemmän stressin. Luennoin Raahessa kasvattajan jatkokurssilla koirien luonneasioista ja siitä mitä kasvattajat voivat asialle tehdä jalostuksen tai pentujen käsittelyn keinoin. Luennon olin nimennyt "Mutta kun sillä on niin hyvä luonne". Puolitoistatuntia oli lyhyt aika näille asioille ja kysymyksiäkin sateli, joiten pintaraapaisuksi jäi. Nautin kuitenkin ennakkojännityksestä huolimatta joka solullani kalvosirkukseni esittelystä. Olin mielestäni valmistautunut huolella ja vaikka olotila oli jossain määrin hutera, pystyin vetämään osuuteni ilman isompia pätkimisiä.

Sunnuntai-iltana oli pakko varautua mahdollisiin huonoihin uutisiin ja jatkohoitoon osastolla, joten hoidin pois stressin nro2. Siitä sitten joskus myöhemmin lisää kun saan lisätietoa asiasta. Jotenkin vain tuntui siltä, että juuri nyt kaiken sen torstaina kokemani jälkeen tämän stressiasian mittasuhteet olivat akselilla hyttynen, maksimissaan ampiainen. Pakko oli vain hoitaa pois tuokin juttu.

Maanantaiaamuna Miuku kuskasi minut takaisin osastolle odottamaan pääsisinkö sinä päivänä, seuraavana vai vasta sitä seuraavana ratkaisevimpaan tutkimukseen. Jännitin, kauanko joudun olemaan a) osastolla ja b) epätietoisuudessa. Yhden aikaan minut saatettiin sokkeloisia käytäviä pitkin makaamaan 40 minuutiksi putkeen. Noin kolmen aikaan lääkäri kertoi, että saan lähteä kotiin. Kaikki worst scenariot oli suljettu pois. Mä elin, elän ja tulen toivottavasti elämäänkin ilman jatkotoimenpiteitä. Pääkoppa on toimintahäröstään huolimatta terve sisäpuolelta. Näitä sattuu, nuoremmillekin.

Se mitä minulle torstaina tapahtui, tuntui säikäyttävän kaikkia muita kuin minua itseäni. Minut se sai vain mietteliääksi, mutta kai se säikähdys vielä tulee jälkijunassa. Osastolla tajusin kuinka onnekas olin, sillä neurologiset vaivat ovat kamalia. Seurasin omaisia, jotka iloitsivat siitä, että vuoteenomana ollut mummu/pappa oli ehkä reagoinut hieman puheeseen tai jotka itkivät ilosta nähdessään rakkaansa viimein jaloillaan rollan varassa. Mullahan ei ollut mitään hätää. Omat omaiset ja ystävät olivat vaan aivan ymmärrettävästi huolissaan.

Keskiviikkona palasin takaisin töihin. Tupostelut jatkuvat ensi viikolla. Kisaaminen ensi vuonna...

Mitäpä sitä muuta?

Koirapoppoossa kaikki hyvin. Eskokin on kiertänyt ensimmäisen 3,5 kilsan Lassintien lekin. Hyvin jaksoi ja se tuntui nauttivan Ellan ja Misiun seurasta. Suurin ihastus oli kyllä Woody, liekö sen saamalla hormoonipiikillä vielä vaikutusta...

Esko kävi myös kaunistautumassa föönin alla. Sen kroppa sai volyymiä kuin kalliista ripsiväristä konsanaan.

Eteen tuli myös yllättävä mahdollisuus ja siihen piti tarttua kaksin käsin ja kiitollisena. Olisiko tässä nyt ne palaset, joiden pitikin loksahtaa paikalleen. Aika näyttää.

Luin sairaalassa ollessani Cesar Millanin kirjan Koirakuiskaaja. Vaikka varsinainen johtajuusteoria onkin tieteellisesti todistettu heiluvaksi käsitteeksi, koin silti hienoja maalaisjärjen elämyksiä lukiessani tuota kirjaa. Cesar painotti koko kirjan läpi sitä, että koirat eivät ole pieniä karvaisia ihmisiä. Me ihmiset olemme ainoa eläinlaji, joka ei tunnu tajuavan, että eläimillä on lajille tyypilliset tarpeet ja psykologia, vaan yritämme käyttää eläinten kanssa ihmispsykologiaa aina kun se vain suinkin on mahdollista. Siinä lukiessani tuumin, että ehkä me ihmiset olemme alun perinkin valinneet aivan väärän sanan kuvaamaan tätä "johtajuuttamme" koirien edessä. Ehkä meillä ei suomenkielessä ole oikeaa sanaa kuvaamaan sitä itsevarman, luotettavan, turvallisen ja aloitteita tekevän roolimallin määritelmää. Olemme myös usein vieraantuneet siitä mielikuvasta, mitä esimerkiksi koiralauma tarvitsee selviytyäkseen keskenään, metsästäessään jne. Itse uskon tietynlaiseen johtajuuteen koirien kanssa, joten Cesar Millanin tekstit saivat useassa kohdassa minut sisäisesti nyökyttelemään ja aika usein jopa hymähtelemään. Elämämme on paljon mutkattomampaa kun ihmiset vie ja koirat tulee perässä. Tiedän, että mikäli olisin johdonmukaisempi, elämämme olisi vielä paljon paljon helmpompaakin. Koen kuitenkin olevani onnekas tämän koiralaumani kanssa, että pääsen tarkkailemaan niitä paljon koirina, eikä hemmoteltuina väärinymmärrettyinä tupaterroristeina. Meillä koirat pääsääntöisesti saavat olla koiria, joiden päähän ei mahduteta ihmismäisiä ajatuksia ja kuvitella näillä keinoin syitä ja seurauksia erilaisille tapahtumille. Tällaisessa sakissa sellaiseen humpuukiin ei ole yksinkertaisesti aikaakaan :D

Kirjassa nostettiin näkyvästi esille se, kuinka me ihmiset rakastamme koiramme neuroottisiksi otuksiksi eväämällä niiltä koiramaisen toiminnan. Alkusanoissa jo todettiin kuinka maailmassa on enemmän leluja, enemmän makupaloja, hienoja hihnoja ja pantoja mutta vuosi vuodelta vain enemmän häiriintyneitä koiria. Cesarin mielestä vain pienenpieni promille koirakannasta on sisäsyntyisesti mahdottomia tapauksia. Me ihmiset teemme huomaamattamme koiristamme sellaisia kuin ne ovat. Karua mutta varmasti tottakin! Joko koira on täysin väärin ymmärretty tai ominaisuuksiensa ansiosta täysin vääräntyyppisillä ihmisillä.

Juuei, mitä tuota enempiä tuosta kirjasta. Lukekaa itse. Laittakaa vaikka pukinkonttitoiveeksi. Se on Cesarin elämänkertanakin jo mielenkiintoinen luettava vaikket kirjan sisällöstä tai Cesarin käyttämistä keinoista olisi lainkaan samaa mieltä. Oppimisen rikkaus onkin se, että katsoo asioita eri vinkkeleistä.

JK. Mitä luotsit tekee? Olisiko laumanjohtajan sijasta laumanluotsi parempi nimitys sille, joka johdattelee ihmisistä ja koirista koostuvaa laumaa turvallisesti päivän tapahtumasta toiseen?