Buttercup on kotiutunut hienosti. Sen lempinimeksi on kotioloissa muodostunut B-cup joka tietenkin vielä kääntyy muotoon Biikap joka taas kuulostaa niin paljon sanalta Piika, että loppupelissä se lempinimi onkin Piika. Menikö monimutkaiseksi? Hyvä! Niin oli tarkoituskin. Tämä punainen koira on siis virallisesti Kilvroch Tamina, viralliselta lempinimeltään Buttercup, lyhennetyssä muodossa B-cup ja suomalaisittain Piika. Fiksuna corgina se oppinee nämä kaikki versiot sukkelasti. Siinä toivossa elellään.

Tiesinhän minä jo ennakolta että B-cup on kiva koira, mutta se on kyllä yllättänyt meidät kaikki. Se ei tunnu paineistuvan oikeastaan mistään. Kamalin asia on ollut ehkä Luvan karvanaama, joka tunki vain lähelle, lähemmäs ja iholle, mutta kun B-cupille esiteltiin että tukan alla ON silmät, oli tämä asia selvä. Ehkei se ole koskaan tavannut tukkakoiraa vailla käytös- ja tervehtimistapoja. Luvalla nyt vain on niin kiire aina, että kohteliaisuuspuoli tuppaa unohtumaan. Buttercup on nyt ajatellut, jotta nou haard fiilings ja luovii nyt uusien laumakavereidensa keskellä kuin aina olisi täällä asunut. Wöllit ovat varmaan menneet jo laskuista sekaisin, kun ne eivät ole kai vielä edes huomanneet, että lattiatasossa kipittää uusi nakki, tokkopa huomaavatkaan. Varsin epärodunomaisen sosiaalisia nämä meidän vaahterapersoonat, mutta me emme valita tästä ominaisuudesta lainkaan!

Äsken B-cup nukkui tässä sohvan vieressä lattialla. Jenni leikki ilmapalloilla sen edessä ja PAM! Se siitä pallosta. Mitä teki B-cup? Heräsi, nosti päätään, katsoi Jenniä ilmeellä "WTF", laski pään tassujensa päälle ja jatkoi unia. Jooei, ei ole paukkuarka.

Jenni on valmistellut papalle lahjaa, jossa tarvitaan vähän äiteenkin apua. Heti aamulla lähdin metsästämään tarpeellisia tarvikkeita Raahesta mutta olin liian aamuvirkku erikoisliikkeille. Olin keskustassa puoli tuntia aikaisemmin kuin nuo avasivat ovensa. Onneksi B-cup ja Pörri (jonka internatsunaali lempinimi on muuten Börje) olivat autossa mukana ja aikaa tappaaksemme käytiin pikku lenkki keskustassa. Leikitään nyt vaikka sellaista leikkiä, että Börje esitteli kotikaupunkiaan B-cupille.


Museolla

 
Kekkospatsas ja Pekkapatsas

Tiistaina B-cup tainnutetaan luustokuvauksien vuoksi Akuutissa ja loppuviikosta suunnataan tapaamaan mr. Kennedyä kun ei tuosta pronssisesta presidentistä ole taikaa näissä pentupuuhissa.

Snow-Snow-Snow-Show...

Maalämpörempan runtelema takapiha on muuttunut yhdessä yössä nätiksi. Luva kantaa sisälle nyt savipaakkujen sijasta lumipalloja. Se passaa meille tsiljoona kertaa paremmin.

Harmi vaan kun päivä on jo niin lyhyt. Se niistä joulukorttikuvista sitten tällä erää, ellei sitten...

... tänä vuonna meidän jouluterveisiä veisikin Pörri. Pitää miettiä.

- - -

Ajatuksia:

Parhaillaan telkkarista tulee ohjelma ravihevosjalostuksesta. Paljon, paljon viisaita ajatuksia, jotka voi ihan sellaisenaan siirtää koiraharrastukseenkin. Ohjelmassa esimerkiksi todettiin, että vaikka millaisia huippuoreja Suomeen kuskattaisiin ja niitä jalostukseen käytettäisiin, ei tuloksesta silti kannata odottaa yhtikäs mittään superjälkeä jos tamma-aines on huonoa. Niinpä! Ei se yyber-uroskaan paikkaa huonon nartun heikkouksia. Sinällään aivan päivänselvä asia... ainakin teoriassa. Tokihan se oma narttu tietenkin on aina rakas ja maailman paras, mutta tulisi kuitenkin aina miettiä, että mikäli tuo narttuni olisi uros, käyttäisinkö sitä omalle kuvitteelliselle nartulleni. Valitsisinko juuri tämän yksilön puutteistaan huolimatta? Aika vahvasti uskallan väittää, että uroksille asetettavat laatukriteerit huitelevat pilvissä verrattuna siihen, mitä me nartuiltamme edellytämme. Nartulle tuntuu joskus (jep, kärjistys) riittävän se, että sillä on toimivat munasarjat ja kohtu ja uros sitten paikkaa kaiken sen mitä nartusta puuttuu...

Josta sitten erittäin huono aasinsilta toiseen "jalostusaiheiseen" asiaan. Katselin monen eri rodun pentumainoksia nettifoorumeista ja olin suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka vielä nykyaikanakin ensisijainen mainostuskriteeri pentujen vanhemmille on montako sertiä tai varasertiä vanhemmilla on. Pahimmissa tapauksissa vanhemmista ei ollut mitään muuta tietoa annettu kuin nimi ja sertilöisten lukumäärä. OMG! Ihanko oikeasti näillä "ominaisuuksilla" vielä koiranpentuja kaupataan? Onko sertien määrä jotenkin perinnöllistä, vai mitä näillä tiedoilla tahdotaan pennunostajakokelaille kertoa? En-vain-tajua!

Omaa lehmää mun ei tarvitse nyt ojasta korokkeelle nostaa, sillä tulevat vasikat on kyllä jo erittäin vahvasti varailtuja. Ihmeellistä sinällään kun emällä ei ole sertin sertiä. Ehkä ne isukin meriitit sitten paikkaa sitä puutetta, siksihän me se puolisoks valkattiinki (uskoo-ken-niin-tahtoo) :-D