Jannun poismeno oli tietenkin surullista, on sitä edelleen. Jannu oli paitsi upea koira, sydänystäväni ja The Miäs, myös koira, joka aiheutti paljon erikoisjärjestelyjä. Koska se oli edellisessä elämässään oikein opetettu tappelemaan, se eli "meidän pojista" erillään. Kestää kauan tottua siihen, että enää ei ovista kuljeta varoen oven takana mahdollisesti olevaa koiraa. Työhuoneeni ovi voi olla auki 24/7 ja lenkiltä tullessani ei tarvitse enää huikata "onko muut pojat pois edestä" ennen kuin tulen sisälle. Viisi vuotta on pitkä aika tottua tiettyihin säätöihin, joista tuli selkäytimeen juurtuneita tapoja jotka jopa Jenni hallitsi. Tuon viiden vuoden aikana tapahtui vain kaksi tapaturmaa; Jannu vs. Totti ja Jannu vs. Pörri. Eka kerralla paikattiin Jannua, jälkimmäisellä Pörriä. Näyttelyreissut ja muut vastaavat kinkerit onnistuivat aina hyvin ja Jannu jopa veti yhtä köyttä meidän poikien kanssa, vaikkei niitä ihollaan sietänytkään. Tästä oli osoituksena mm. viime kesän Piteån näyttely, jossa Misiun takaa liikkeelle lähtenyt koira meinasi rouhaista siihen selin olleen, pahaa-aavistamattoman Misiun takaliston. Vuoroaan odotellut Jannu oli ollut tästä tempusta kahden kokoisena. Ei siksi, että se kehässä hakisi tappelutilanteita (ei, se ei ole koskaan rähissyt kehässä vaikka muut ovat ehkä reuhahdelleetkin), vaan siksi, että kohteena oli MEIDÄN Misiu, MEIDÄN! Iso mies ei meidän poikia pussaillut, mutta piti kyllä niitä laumamme jäseninä ja koki olevansa osa meidän laumaa, vaikka tavallaan erillään siitä bunkkasikin.

Nyt totuttelemme ajatukseen, että kaikki koiramme voivat olla yhdessä. Koirille se ei ole ongelma, jopa vast'ikään tullut Pikku-Piikakin on luovinut itsensä sisälle tähän tusinakuvioon, mutta omassa toiminnassa on varmasti vielä paljon säätämisen varaa rennommaksi.

Nämä kuvat otti Miuku eilen:


Koirakuiskaaja?


No ei sentään! 


Tulukaapa hei tänne, jooko?


Ihan TOSI NYT!


Tää hupi ois nyt täsä.


Kenen vuoro päästä (joutua?) sisälle. Kolme meni jo...