Korviini kantautui, kuinka jollakulla/joillakulla on vuotanut kovasti yli huoli meidän koirien oloista. Herttaista sinällään eläimien kannalta olla huolissaan jos aihetta on, mutta merkillistä, että asian esilletuojana toiminut henkilö ei ole koskaan edes meillä käynyt. Hän perustaa tietonsa tietolähteeseen joka taas syyttää toisia lähteitä jne jne. Wau mikä ketjuuntuma. Josko nyt kuitenkin pysyttäisiin kaikki housuissamme ja tutustutaan kuinkas meillä koiralaumaamme hallitaan. Säästyisi erilaisissa tapahtumissa tai tilaisuuksissa aikaa puhtaammallekin puhumiselle, jossa kakka ei haise.

Aloitetaan nyt ensin tylsistä luvuista ja lähtötietojen kuvauksesta. Talomme on vuonna 80 rakennettu vajaa parisataneliöinen kivielementtitalo. Meillä on viisi makuuhuonetta, olohuone, 36 neliöinen keittiö, takkahuone josta takkaa saa hakea (mutta leivinuuni sinne on sentään suotu), pari kappaletta eteisiä ja kuisteja sekä tietenkin saunatilat. Tonttimme on reilun hehtaarin kokoinen ja siitä reulusti yli puolet on aidattu. Tuosta neliömäärästä 800 menee viime kesänä rakennettuun ikiomaan treenikenttään. Takapihamme, koirien temmellystila, on reilu 5000 neliötä. Loput aidatut neliöt muodostavat etupihan ja sataneliöisen nk. pikkutarhan, jonka koko tuplautuu kun routa maasta kaikkoaa. Meitä 2-jalkaisia täällä asuu minä, Tapsa ja 7,5 vuotias tyttäremme Jenni. Koiria on 12 ja nyt lisänä nuo Piikan pentuset. Sosiaalitapauksina meille muuttaneita kissoja on neljä ja ne asustavat omaa 12 neliöistä kiipeilytelinein ja sohvin kalustettua huonettaan. Lisäksi Jennin huoneessa majailee kääpiöhamsteri nimeltä Biba-Brutus-Dumbo ja työhuoneen terrassa äitienpäiväorkidean mukana sukuumme luikerrellut kotilo Lil.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että Tapsakin on koiraihminen. Ilman hänen pyörittämää arkea oma aktiiviharrastaminen useamman koiran kanssa ei onnistuisi. Jennikin on kiinnostunut koirista ja osaa jo tehdä itsenäisesti tiettyjä hoitojuttuja kuten esimerkiksi antaa ruokaa tietyille koirille tai päästää koiria sisään tai ulos ja usein hän pyytääkin, saako tehdä näitä osaamiaan asioita. Myös erilaisissa koiraharrastuksissa Jenni on kokoajan enenevässä määrin mukana ja ihan omasta tahdostaan. Ensi kesänä hän kuulemma opettaa Piikalle vähän agilityä ;-)

Kuulemani väitteet meidän koirien harrastamattomuudesta ovat niin höpöjä, että pyydän klikkaamaan KoiraNetin puolelle. Sieltä löytyy tulosta jos toistakin. Tuota treenikenttääkään ei ole tehty koristeeksi, vaan kyllä sen ensimmäinen täysi kausi ensi kesänä on tarkoitus käyttää mahdollisimman hyödyllisesti. Katsokaas kun säästyy ajomatkat treenipaikoille, voi senkin ajan käyttää joko koiriin tai vaikka sellaisiin asioihin, mitä koirattomat tai vähempikoiraiset pitää normaalina arkena. Käydä vaikka kampaajalla, kuntosalilla, ystävien kanssa viihteellä, elokuvissa tai jossain muussa koirattomassa riennossa. Olen kuullut, että sellaistakin toimintaa JOPA koiranomistajilla on :-D

Se on kuitenkin totta, että viimeisen vuoden aikana en ole kilpaillut niin paljon kuin edellisenä vuonna. Selitys on hyvin yksinkertainen ja tylsä. Hohdokkuutta ei ole lainkaan. Täällä on sairastettu. Kisakavereista Ella ja Misiu kävivät läpi selkäh*lvetin ja ovat opetelleet uudelleen ravaamaan. Ja kaiken tuon lisäksi minutkin on kahteen otteeseen leikattu ja sairauslomaa on noiden operaatioiden vuoksi lusittu ihan liikaa. Kisaa siinä sitten...

Mitäs se meidän normaali arki sitten on?

Päivä alkaa sillä, että Tapsa ulkoiluttaa koirat ennen kuudeksi töihin menoaan. Minun tehtäväksi jää huoltaa itseni töihin ja Jenni koulutielle. Nyt kun meillä on pennut, huolehdin lisäksi Piikasta ja pennuista. Tapsa tulee kotiin kahden jälkeen, päästää koiria ulos ja hakee Jennin mummilasta. Minä tulen neljän maissa ja sen jälkeen syödään ihan niin kuin monessa monessa perheessä tehdään. Yllättävää, eikö? Tämän jälkeen ohjelma riippuu siitä, onko minulla treenejä muualla vai eikö. Jos olen illan kotona, lenkkeilen osaporukan kanssa ja osa ulkoilee tontilla. Kotiin tultuamme ruokitaan koirat. Jos menen Tupostelemaan, Tapsa huoltaa yksin koiralauman iltatoimet. Vähän ennen nukkumaanmenoa käydään läpi vielä ulkoilutusrumba, joka aina tehdään tietyissä ryhmissä vaikka koirat keskenään toimeen tulisivatkin. Miksikö? Tällä ryhmittelyllä minimoin ne riskit, joita koiralauman keskenään kaiskaaminen voi aiheuttaa. Moni pienemmänkin koiralauman sisäinen kauna on usein alkanut jostain mitättömästä kahakasta ihmisen silmänkantaman ulkopuolella. Meillä ei ole näitä kaunoja, kun kaikki lauman yhteiset tilanteet ovat aina valvottuja. Isotpomot on paikalla katsomassa, ettei nokkimisjärjestystä tarvitse koirien keskenään tehdä ja rauha säilyy.

Mitäs nämä ryhmät sitten ovat? Misu ja Ella on tiivis kaksikko, samoin Katti ja Luva. Esko, Femma ja Totti ovat meidän hau-hau-kolmikko, josta jompikumpi pojista kikkailee aina toisinaan Kattin ja Luvan kanssa. Rottikset ja wanhukset, eli Pörri ja Ringa muodostavat yhden ryhmän, johon normaalisti Piikakin kuuluu. Nyt pentujen ollessa näin pieniä, Piika on oma pieni yksikkönsä.

Ryhmät tarkoittavat myös niitä porukoita, joissa ne ovat kotona keskenään. Kyllä - meillä on portteja ja jopa yksi häkkikin, jota kutsumme leikkisästi putkaksi. Putka rakennettiin alunperin meidän Tottille, joka pienenä koki suurta mieltymystä kaikkiin elektronisiin laitteisiin ja ennen kaikkea niiden kaapeleihin. Aikamme mietittyämme, keksimme, että noin 2*2 metriä olevan parisänkyparvemme alle saa näppärästi verkotettua suojapaikan, joka korkeudeltaankin on sellainen, että minä melkein seison sen alla suorana (no okei, en ole missin mitoissa pituudeltani enkä varsinkaan leveydeltäni). Totti lopetti itsetuhoisen käyttäytymisen, mutta putka jäi. Makuuhuonekin muutti, mutta putka siltikin jäi. Nyt se toimii tilanjakajana meidän nk. koirahuoneessa, jonka toinen pää on portitettu toiselle porukalle. Putkassa majailevat päiväsaikaan ja öisin Katti ja Luva ja koirahuoneen perällä soffalla nukkuvat Femma, Esko ja Totti. Koirahuoneen remontti on kyllä jo piirrustuksina olemassa, toteutus jäänee ensi kesälle. Kahdessa osassa se kuitenkin tulee remontin jälkeenkin olemaan, sillä tällainen jakomahdollisuus helpottaa myös juoksuaikoina.

 
Koirahuoneessa oli tapettu pehmolelu, työhuoneesta Ella ja Misiu olivat ulkona. (23.1.10)

Misiu ja Ella perivät Jannun poismenon jälkeen työhuoneen. Siihen saakka niiden yksinolovaltakuntaa oli eteinen. Kevyt kompostikehikkoverkosta tehty portti erottaa ne päivisin Rottiksista, Ringasta ja Pörristä, jotka valvovat sitten koko muuta taloa. Aamuisin pitää aina tarkistaa, että keittiön roskiskaappi on lukittu Femman pentupannalla. Jos panta on unohtunut asentaa, roskiksesta on yhteistuumin dyykatty kaikki vähänkään syötäväksi kelpaava. Yönsä rottikset nukkuvat eteisessä patjoillaan ja Ringa ja Pörri ovat Jennin unikavereita. Pentujen kasvettua meillä tullaan käymään Suuri Nukkumiskeskustelu siitä, kuinka monta koiraa Jenni voi yöksi huoneeseensa ottaa. Hän kun sinne haluaisi Piikankin ja tuskin hän ihan helpolla luopuu huoneensa ovea "vartioivista" rottiksistakaan.


Olkkarin uinujat. "Häivytkös siitä unia häiritsemästä. Terv. Pörri" (23.1.10)

Piika omistaa nyt meidän makuuhuoneen. Sinne ei vielä hetkeen ole muilla koirilla asiaa. Pentujen turvallisuus ja Piikan rauha on varmistettu kahdella portilla ja kaapilla, joka on käännetty näkemäesteeksi makuuhuoneen ovelle. Tämä on ensimmäinen kerta kun huone järjesteltiin näin, mutta ei todellakaan viimeinen. Tämä on osoittautunut loistavaksi ratkaisuksi. Meidän makkari on muutenkin kuin tehty koiranpennutusta varten kun huoneessa on oma lavuaari hygienia-asioita helpottamaan ja toinen uloskäynti on niin, että ensimmäisinä päivinä koko toisen puolen taloa pystyi rauhoittamaan juuri synnyttäneelle emälle.


Piikan valtakunta (23.1.10)

Kuten jo aiemmin on todettu, koko koiralaumamme voi olla yhdessä ilman kahakoita. Voimme myös yhdistellä ryhmiä täysin spontaanisti. Mielenvirkistyslenkille voi lähteä tänään Misiu, Esko, Totti ja Katti ja seuraavana päivänä Ella, Femma, Luva ja Fyra. Liikuntaa ne saavat tuolla omalla aidatulla tontillamme aivan riittävästi kun vain pitää huolen, että iltaulkoiluissa vanhusten seassa ulkoilee aina nuorempaa juoksuttajaporukkaa. Tonttimme on vanhaa pellonpohjaa, joka jo kasvaa isoja koivuja. Maasto on epätasaista ja se kehittää tasapainoa monipuolisesti. Kesäaikaan sieltä löytyy jopa oma uimalampi, joka on erityisesti Totin suosikkipaikka. Remmilenkit ovat meillä lähinnä viihteellisiä ja sellaisia ympäristöntarkkailujuttuja, ehkä jopa sosiaalisia tapahtumia jos ne tehdään ystävien kanssa. Lihaskuntoa niillä ei kasvateta. Pihaulkoilun vaatiman energian kyllä huomasi kun Ella, Esko ja Misiu sairastivat selkäänsä. Puolitin niiden normiruoka-annokset, mutta silti ne lihoivat melko voimakkaasti häkkileponsa aikana ja sen jälkeenkin kun vapaanaliikunta oli vielä rajoitettua. Nyt kun jokainen näistä kolmesta saavat taas ulkoilla takapihalla vapaasti ja valvomatta, on kilot taas kurissa ja koirat minulle tutussa slimfit-kunnossa ja ruoka-annokset taas takaisin normeissaan.

Kyllä, meillä on pidetty koiria häkeissä. Jopa neljä meidän koirista on kokenut viimeisen 1,5 vuoden aikana jakson häkitystä selkävaivojen vuoksi. Häkkilevot olivat rankkaa aikaa. Varsinkin Ellan ja Misiun pienillä aikaväleillä hajoaminen tuotti päänvaivaa ja murhetta kun toinen oli jo pikkuisen toipilas ja toinen melko akuutissa vaiheessa. Häkkilepohan tarkoittaa ehdotonta häkissäpitoa. Se on sitä eläinsuojelulain sallimaa tilapäistä häkitystä ja ihan eläinlääkärin määräämää sellaista. Häkkilevon jälkeenkin pitää ottaa varovaisesti. Meille on hankittuna mitä erilaisimpia koirien aktivointileluja ja älypelejä ja näille rottiksille hankittuja 120 senttiä pitkiä jättihäkkejä on myös monesta kiittäminen. Niissä koirille sai kuitenkin järjestettyä melko siedettävät olot odotella pikku kävelytyshetkiään. Kun Jannun poismenon jälkeen keittiöstä kasattiin häkki pois, huokaisin, että toivottavasti sitä ei hetkeen tarvitse enää paikoilleen laittaa. Yritämme nyt elää arkeamme terveiden rekkujen kanssa ja toivoa, että joku jossain lopettaa voodoonukkensa painelun.


Toipilas-Misiu reilu vuosi sitten. Tämä violetti lelusarja meiltä taitaa löytyä kokonaisuudessaan.

Kun meille tulee vieraita, voi vieras olla aivan varma siitä, ettei näe meidän koiria sisällä yhdessä vapaana samassa huoneessa. Ei - sellaista tilannetta ei vain järjestetä. Vieraiden tulo voisi kuumentaa porukkaa, jokainen kerjäisi huomiota ja vieraat yleensä vastaisivat näihin huomionhakuihin. Tilanne olisi tulenarka ja sellaisten järjestäminen olisi silkkaa typeryyttä. Meillä on aina osa koirista sisällä, osa ulkona, osa voi olla porttien takana. Koiramme ovat tottuneet siihen, että niitä moikataan kun sen aika on. Jos ei ole, ei moikata. Tokihan ne innoissaan mölyävät kun vieraita on näköpiirissä ja varmasti vieraita tervehtivät, mutta eivät ne koe mielipahaa siitä, jos eivät päässeet vieraiden keskuuteen. Ne on koiria, ei ihmisiä. Nyt kun Jennikin on alkanut tuomaan koulukavereitaan meille kylään, on mielestäni lapsillekin turvallisinta, ettei jaloissa pyöri kokoajan 12 koiraa. Vaikka koirat meille rakkaita ovatkin, eivät ne hallitse meidän elämää, vaan me hallitsemme niiden elämän. Uskoisin, että tämä on meiltä aikuisilta sitä vastuullisinta toimintaa. Eikö vain?

Minulta on monesti kysytty, miten meillä hallitaan puruluiden tai oikeiden luiden syöttötilanteet. Vastaus on jälleen hyvin yksinkertainen. Ryhmissä tämäkin sujuu hallitusti ja luiden koko on aina sellainen, että se tulee syötyä kerralla loppuun. Meillä ei ajelehdi solmuluiden palasia nurkissa, eikä muutakaan sellaista, mitä joku omakseen vahtii. Fyralla on oma vinkupossunsa, mutta se ei kiinnostakaan muita koiria joten pitäköön "lapsensa".

Olemme hyvin rutinoituja tähän omaan arkeemme. Tietyt asiat tulevat selkäytimestä ja niitä ei osaa edes erikseen mainita. Ne ovat vain sellaisia pieniä toimintatapoja tai systeemeitä, jotka auttavat tässä hallitussa kaaoksessamme. On vain harvoja ihmisiä (kiitokset heille!), joille tämän  huushollin pyörityksen uskallamme jättää ja tämän vuoksi emme kovin usein reissaa yhdessä päivämatkaa pidempiä reissuja.

Erilaistahan tämä elämämme varmasti on kun yhden tai kahden koiran omistajalla. Jokaiselle koiralle ei ole omaa lukujärjestystä päivittäisistä iltariennoista, eivätkä ne välttämättä saa päivittäin yksilöllistä tassustapitotuntia. Niiden arki on melko rutiininomaista, mutta rutiinit luovat turvaa ja juuri tuo turvallisuudentunteen järjestäminen on meidän vastuullamme. Niillä on meidän ihmisten lisäksi myös toisensa ja uskon vakaasti, ettei mikään korvaa koiralle toista koirakaveria. Laumassa ne myös saavat olla enemmän koiria kuin moniongelmaisia, inhimillistettyjä, väärinymmärrettyjä "mussukoita". Meiltä itseltämme edellytetään mustavalkoisuutta, sillä lauman kanssa toimiessa ei kannata tietyistä säännöistä lipsuilla. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Meillä ei ole koskaan ollut ongelmia motivoida treeneissä koiraa tekemään kanssamme asioita. Treenihetket on niille juhlatilanteita ja nyt tuon oman kentän valmistuttua ne oikein tyrkyttävät itseään päästäkseen aidan toiselle puolelle leikkimään. Olenkin alkanut kutsua kenttäämme Jokirannan HopLopiksi.

Minun on nyt ihan pakko istahtaa miettimään mikä ajaa ihmisiä puhumaan tällaisia asioita? Mikä panee kuulijan puhumaan asioita eteenpäin, vaikkei välttämättä ole meillä edes käynyt? Mitä siitä itselle saa? Hyvän mielen "makeiden" uutisten kertomisesta? Tuskimpa...

Miksi näin jyrkästi suhtaudun tähän asiaan? Miksi urhaan p-jutuille aikaani tätä kirjoittaessani? Niin... en oikeastaan tiedä. Haluan vain jotenkin puolustautua tällaista typeryyttä kohtaan ja edes jollain tavalla tuoda esille meidän tapaamme asua saman katon alla 12 koiramme kanssa. Ehkäpä tämä edes katkaisisi yhden sulan juorujen siivistä.

Ja teille, jotka tätä typeryyttä levititte, jos koitte, että olomme ovat kertomanne mukaiset, miksette lähettäneet tänne eläinsuojeluvalvojaa? Ainiin, siksi koska tiesitte, ettei syytöksillä ollutkaan totuuspohjaa. Jos juttujen takana oli kateus, olen imarreltu. Sanotaanhan sitä jossain mietelauseessakin viisaasti, että sääliä saa ilmaiseksi, kateus täytyy ansaita. Eikö nyt kuitenkin teille olisi riittänyt se ilo, jonka koiranäyttelykehän laidalla saatte jos koiranne menee järjestyksessä kasvattini edelle? Pikkuisen on kuitenkin harmillista, etten ota noita kehänkierroksia niin kovasti vakavasti, että piikki osuisi tahi uppoaisi :-D

Sinä, jota mietityttää pitääkö tämä teksti paikkansa, tule käymään! Ei me purra. Pitkämatkalaisena saat yöpyä "putkan yläkerrassa" ja kokeilla miltä tuntuu katsella taivaskanavia "koirien telkkarista".


"You can judge your success by how loud your enemies are"