Tänään kaivoin sukset naftaliinista ja käytiin Jennin kanssa tuolla "noin_17_ha_metsässä" hiihtolenkillä. Mukaan otettiin nelivedoista Fyra ja taisi olla toviin viimeinen kerta kun se tuollaisiin latuolosuhteisiin pääsee. Joko kaistojen on levittävä, mutkien oiettava tai sitten minun pitää opetella hiihtämään paremmin. Viime talven ongelmahan hiihtoharrastuksessa oli se, ettei Fyra oikein vetänyt. Tämän päivän ongelma oli se, että se veti lujaa, liian lujaa. Suomeksi sanottuna Fyra pillastui. Ensimmäisen pillastumisyrityksen sain katkaistua napakalla "maahan" käskyllä ja juuri kun olin kumartumassa sitä kehumaan, se sai kakkoskilarit ja lähti. Turha varmaan sanoa, että niin lähdin minäkin meleko vauhdilla. Puiden välissä mutkittelevalla kelkkauralla tein kaikkeni vain pysyäkseni pystyssä. Tavoittelin joissain kohdissa paniikkilukkoa päästääkseni sen vimmatusti vetävän elikon irti, mutta eihän siitä mitään tullut. Mitä enemmän Fyraa koitin hillitä, sen lujempaa se meni. Jenni jäi jonnekin taakse kiljumaan jotain eksymisestä ja yksin jättämisestä ja me mentiin niin että rytisi. Matka ei varmasti ollut kovin pitkä, mutta pieneltä ikuisuudelta se tuntui. Lopulta Fyra astui kelkkauralta sivuun umpihankeen ja minä pääsin kurvaamaan sen edelle ja sauva tanassa seisoin sen edessä, että koittaos tästä vielä mennä...

Takaisinpäin en enää uskaltanut edes yrittää sen kanssa hiihtelyä, vaan laskin sen vapaaksi. Mielikuva siitä, kuinka kotiinpäin mennessä otetaan vauhdista vielä Jennikin kopiksi ja kyytiin, oli liian karu kokeiltavaksi. Juu - ensi kerralla noihin kiemurteleviin kelkkauriin otetaan koirakavereiksi Katti tai Luva. Fyra saa juosta vain laduilla, joissa minulla on edes teoriassa mahdollisuus pysyä pystyssä.

Kun selvittiin takaisin Jokirannantielle, annoin Fyran taas vetää ja jos se vauhti ja voima saataisiin yhdistettyä hyvään hiihtotaitoon, voisi joku valjakkohiihtokisa olla ihan kokeilemisen arvoinen juttu. Tämän päiväisen urheiluhetkeni ansiosta kuitenkin käänsin telkkarin toiselle kanavalle kun urheiluruutu koitti. Urheilkoot ne jotka osaa.

Tai no, onhan agilitykin jo likimain tunnustettu urheiluksi kun agilityliitto on päässyt SUL:n tukijäsenjärjestöksi, joten urheilin mä illalla lisää. Tehtiin maneesilla Konnan kanssa kotiläksyjä niin tunnollisesti, että se varsinainen hyppäriharjoituskurvelo jäi kokonaan tekemättä. Lahjoitin kerholle pätkät meidän salaojaputkia ja nyt on juoksukontaktitreenareille bumppereita A:lle ja puomille. Niitä me Konnankin kanssa hyödynnettiin ja kylläpä on ilo ilmoittaa, ettei tänään nähty ensimmäistäkään himmailukontaktia! Toistoja tuli varmasti kymmenittäin ja en muistakaan, että olisin näin paljon yhden treenin aikana tehnyt toistoja samoista asioista. Konnassa toistojen määrä ei näkynyt negatiivisesti lainkaan. Sillä oli superkivaa!

Parit pujot otin vaikeista kulmista lähettäen ja pikkuisen piti kroppa-apua antaa, että se taipuminen umpikulman pujon ekaväliin onnistui. Okei, vähän ruostetta. Silkkaa treenimättömyyttä tämä. Yhdellä hypyllä myös taivuttelin Konnaa ja kyllä se osaa pienestikin hypätä ja kääntyä kun vauhti on sopiva. Isosta vauhdista meinaa kurvit kasvaa ja notkeus kadota, mutta sehän taas ei ole niinkään Konnan, vaan minun osaamattomuutta.

Omat koirat ei vielä päässeet maneesiharkkoihin. Sen verran nämä paikkakunnalla velloneet köhäröhätapaukset vielä hirvittää, etten ehdoin tahdoin vie omiani ihmisten ilmoille kun pentuset ovat vielä niin pieniä. Katti lienee ensimmäinen, joka pääsee "isolle kirkolle" kun ystävänpäivä koittaa. Suuntana silloin Tampesteri ja geeleilykiekat kehässä. Yksin ei tarvitse onneksi reissata kun mennään oikein isolla sakilla. Pitää tässä vain miettiä miten jakaudutaan autoihin... josta tulikin mieleeni, että TIO:n kumissa on pysynyt ilma moitteettomasti. Kiitos Shell:n paikkapullon ja Tapsan "kompuran".