Viski, Femma, Irkku & Konna

Perjantai-iltana TIO:n kyytiin pakattiin Pian kanssa Viski, Konna, Femma ja Minnan Irkku, joka lähtisi täydentämään joukkuettamme. Valitettavasti Minna joutui jäämään kotiin vällyjen alle flunssaa potemaan, mutta salli Irkun lähteä kokeilemaan miltä se agility maistuu sellaisen kartturin kanssa, joka ei ole sitä koskaan ohjannut. Minä olin se onnekas joka tämän kunnian sai ja otin sen kyllä mukavana haasteena vastaan. Irkun reissu meni hienosti ja se tuli täydellisen hyvin juttuun Konnan ja Femman kanssa. Se ratasuorituskin meni ihan kelvosti. 

 
Reissuna tämä SM-kisamatka oli oikein mukava ja onnistunut, mutta jäipä jotenkin kökkö maku ko. kisoista. Puitteet kisoille olivat hienot, kuten suurkisojen tuleekin olla. Siltä osin ei mitään valittamista. Järjestelyt toimivat mallikkaasti, mitä nyt ruokahuollossa oli kuulemma ollut jotain hässäkkää. Minä en siitä osaani saanut, sillä ikioma muonavastaavamme Katri oli loihtinut mitä loistavimmat eväät. Se mikä jäi mietityttämään, oli hiven latistuneet finaalit varsinkin mineissä ja makseissa. Karsintaratojen jälkeen varsinaisia voittajaehdokkaita oli aika vähän ja moni ennakkosuosikki oli jo karsiutunut aamun hyppärillä. Voittajat olivat toki voittonsa ansainneet, mutta silti finaaleista puuttui se jokin, joka tekee suomalaisen huippuagilityn seuraamisesta jännittävää. Oli aika tylsää ja kummallista kuunnella päivän mittaan sitä kuinka kuuluttajat hehkuttivat maaliin hylkäämättä päässeitä koirakoita ja niistä muutamista nollatuloksista suorastaan seottiin myös katsomossa. Miltähän tämä näytti mitään agilitystä tietämättömien kisaturistien silmissä. Suomalaista agilityä kehutaan maailman korkealuokkaisimmaksi ja sitten koirakko koirakon perään hylätään. Jepjep!
 
Minien karsintarata oli sellainen, että 150+ koirasta vain 33 sai siltä tuloksen ja lunastivat tällä tiensä eteenpäin. Finaaliin olisi päässyt 50 parasta, mutta mistäs nuo otat kun vain tuollainen joukkio välttää hylkyrysät toisensa perään ja pääsee maaliin. Vauhdikasta agilityä? No muutamaa finaalikoiraa lukuun ottamatta pääasiassa ei. Me liputettiin kovasti YliKS:aa edustaneelle koikkeri Netalle ja Tupostelukaverillemme Macylle, mutta valitettavasti lipsahdukset väärille esteille veivät finaalissa mahdollisuudet. 
 
Maksien yksilökisassa vain yksi koirakko pystyi molemmilla radoilla miinustulokseen ja ansaitsi itseoikeutetusti mestaruuden. Tätä menoa olikin hienoa katsoa! Maksien finaalirata näytti helpohkolta, mutta niin vain sielläkin mokailtiin ihan ennakkosuosikkien toimesta. Tämä oli mielestäni oiva osoitus siitä, ettei SM-kisojen(kaan) ratojen tarvitse olla yybervaikeita, sillä virheitä tehdään ihan varmasti helpommillakin ja menevämmillä radoilla. 
 
Medeillä taisi tulla kaikkein jännin finaali. Siellä voittomahdollisuuksia oli useammalla kuin muutamalla koirakolla. Tämän finaalin seuraaminen meni kuitenkin minulta jotenkin puoliteholla ja näin jälkikäteen se harmittaa kovasti. 
 
Ja että mitenkö meillä raahelaisilla meni? No tuota – hylsyjä pukkas paitsi Ylivieskan joukkueeseen liisatulle Femmalle, joka teki nimensä mukaisesti femman. Ylivieskan minijoukkueen sijoitus oli 28. reilun 50 joukkueen joukosta. Maksijoukkueen rata oli sellainen, ettei se sopinut profiililtaan lainkaan Konnalle. Vääntöä pitää olla joo, mutta takaakiertoa ja eisaamennäsinne-estettä perä perään ei vain toimi Konnan ja minun taidoilla. Radan alkuosa meni hyvin, keskiosassa tehtiin tulitikkuja ja ainakin neljä hylkyä (jos niitä laskettaisiin), mutta loppurata taas sitten meni loistavasti. Myös Viski ja Tiko ottivat hylyn samaiselta radalta. Ankkuriosuudelle starttasin Irkulla vailla mitään paineita. Joukkuehan oli jo hylätty huolella. Me vain pidettiin Irkun kanssa lystiä ja kokeiltiin osataanko me yhdessä mitään. Ne vaikeat kurvit me selvitettiin, mutta hylsytettiin pujolle ja sen jälkeen otettiin vielä väärä putken pää. Kivaa meillä kyllä oli ja radan jälkeen moni tuttu tuli kehumaan kuinka hienosti harjoittelemattomuuteen nähden se suoritus oli mennyt. Rata Irkun kanssa oli kokemus eli elämys, jota varmasti vielä kauan muistelen. Tästä mahdollisuudesta kiitos Minnalle, joka luotti Irkun käsiini.
 

Irkun kanssa radalla
 
Maksi-joukkueiden statistiikkaa: yli 200 yksilösuoritusta ja laskujeni mukaan vain 58 tulosta. Ainoastaan seitsemän joukkuetta sai joukkuetuloksen (vähintään 3 tuloksen tehnyttä koiraa joukkueessa). 
 
Yksilökisoissa mulla loppui rataantutustumisessa aika kesken. En vain oppinut rataa. Keskityin vaikeisiin kohtiin (joita oli alusta loppuun saakka) ja en ilmeisesti ollut yhdistellyt näitä kohtia tarpeeksi kattavasti. Alku lähti hyvin kunnes mulla tuli black out ja mietin vain mielessäni, että tulejokueste, tulejokueste – ja este tuli – väärä sellainen. No Femma ei tätä huomannut, mutta oma ohjaus loppui siihen. Huiskin sinne tänne ja lopulta annoin Femman ottaa loppusuoransa kohti palkkaa. Femma oli iloinen ja olin siitä toki ylpeä (eihän tuonne SM-kisoihin joka rekku pääse), mutta olin todella pettynyt itseeni. Mokata nyt tommosessa paikassa! Typerää! Okei – Femma olisi varmasti (tilastollinen fakta) lipsahtanut hylylle jossain muussa vaiheessa kun rata oli mitä oli, mutta unohtaa nyt rata. Voi nolous! Toisaalta – nyt ei voi mitenkään syyttää koiraa hylsystä. Ei edes pienellä jossittelun tasolla voi spekuloida lipsahtiko koira lapasesta ”tahallaan”. Nyt lähti ohjaaja koiran tassusta ja tulos oli sen mukainen. Koira toimi, ohjaaja ei. Saa ruoskia.
 
Ensi vuonna uskoisin olevani vain SM-kisojen katsomossa ainakin yksilöpäivänä. Femmalle on asetettu tavoitteeksi saattaa maailmaan ensi kevättalvella pentueellinen pikkup*rk*leitä ja palautuminen pennuista ei käy käden käänteessä. En edes kuvittele sen olevan kisakunnossa kun kesäkuu koittaa. Näin on näreet ja päätös pitää. Jos se ei tiinehdy – onhan aina joukkuekisat.