on on tavattu kaiken juhlahumun lomassa.

9-vuotias Väinö kuuluu tähän pihapiiriin yhtä itseoikeutetusti kuin sen edeltäjät Tipsu ja Jerikin ovat kuuluneet. Se on oman ihmisensä paras ystävä mutta silti niin ihailtavan itsenäinen oman tiensä kulkija. Koira isolla K:lla. Kansalliskoiramme omassa ympäristössään.

 

Suomen Kennelliiton uudessa strategiassa kotimaiset rodut tullaan nostamaan näkyvälle paikalle. Ihan kyllä syystäkin. Ne ovat osa omaa kansallista identiteettiämme ja kansanperintöämme. Kuka niistä huolta pitäisi, jos emme me kaikki suomalaiset sitä tekisi? Oma sydämeni sykkii ennen kaikkea suomenpystykorville. Niitä on ollut suvussani AINA. Ei montaa, mutta pitkäikäisiä jahtikoiria ja pihavahteja kaikki. En ihan nopeasti osaa kuvitellakaan kauniimpaa koirarotua. Se ei vain ole omiin tarkoituksiini soveltuva rotu, joten tyydyn vain ylistämään ja ihailemaan sen ominaisuuksia niissä oloissa joihin se on vuosikymmenien saatossa kehittynyt.

Lauantain synttäreiltä siirryimme sunnuntaina 48-vuotta nuoremmille synttäreille ja samalla reissulla tapasimme Roopen. Kätevä emäntä osaa yhdistellä juhlahumua ja käytännöllisyyttä ;-) Komeaksihan me jo luovutusikäisenä Roopen tiesimme, mutta mihin se "värivikainen" koira on kadonnut?

  

Oli kiva tavata ylioppilaan (onnea!!!) parasta ystävää. Roopekaan ei pannut lainkaan pahakseen TuTu-siskon ja Piika-äiteen kanssa vietettyä tunteroista. Pentuset biletti ja kuulumiset tuli vaihdettua. Olen oikein iloinen, että saan Roopen meille 2 viikon visiitille heinäkuussa ja luulenpa ettei TuTullakaan ole mitään sitä vastaan.