Meidän Töötti täytti viime perjantaina pyöreitä. On aika vaikea käsittää, että kymmenen (siis 10!!!)  vuotta sitten Tinkan ja BJ:n yhteiset rakkauven hetelmät näkivät päivänvalon pieneläinklinikalla Raahessa. Tai no ne mittään vielä nähneet, mutta taisivat nyt ainakin eka kerran vinkaista elonmerkiksi. Aapo muutti Marin koiraksi ja bunkkaa siellä edelleen. Tuuti oli meillä vain lainassa ja se otettiin meiltä pois aivan liian nuorena ja aivan liian rajun sairauden murtamana. Tottikin sai pikkuisena osumaa päähänsä ja oli menettää siinä rytäkässä henkensä, mutta taistelija mikä taistelija. Sen samaisen taitonsa se osoitti myös tilanteessa, jossa se käytännöllisesti katsoen kuoli leikkauspöydälle Akuutissa jokunen vuosi sitten. Vaan eipä tuota sissiä murtanut tyräytyneen ja kuoliossa olleen suoliston puhkeaminen, ehei - se sai vain uuden elämän. 

Totti on kotikoirana mitä mainioin. Se on oikeastaan aina hyvällä tuulella ja se käyttäytyy tilanteessa kuin tilanteessa moitteettomasti. Se on ollut hyvin helppo, jopa niin helppo, ettei sille ole koulutettu oikeastaan yhtään mitään muuta kuin hengailua. Se on itseoppinut sukeltaja ja jälkiharjoituksia se on harrastanut, mutta siihenkään sitä ei mitenkään erityisemmin koulutettu. Se vain ohjattiin jäljelle ja Totti hoiti loput. Se elää meidän koirista eniten hajumaailmassa ja on tässä ominaisuudessa tullut hyvin voimakkaasti isäänsä. 

Se missä se EI tullut isäänsä (eikä kyllä äitiinsäkään) on tuo ulkonäkö. Ei tullut CIBBIÄ eikä tsämppiööniä - tuli Totti-Töötti, jollaista toisenlaista ei ole eikä tule. Tuo oma, ruma kolopää on kuitenkin niin kauhian rakas höppänä. Sen ei tarvii mitään muuta kuin olla ja siinä se on maailmanvoittaja tai ainaski Jokirannan voittaja viimesen 10 vuoden ajalta...