Tämä riittänee:

ja lisäksi Karjalaisen Minnan runo:

Jossu kisois keikan heittää,
välillä meinaa yli keittää,
Luvan uhkaa mopiksi vääntää,
maaliin pääsee ja kelekan kääntää.

Fyraa vie ku sotajunaa,
siinä menos on jotain munaa,
mut Konna mokoma räjäytti pankin,
olokoompa Jossulle reissuista rankin.

Tuhatta ja sataa Raaheen ajaa,
ei ole riemulla mitään rajaa,
kuohuvat ehkä kurkkuun heittää
ja Konnalle herkut keittää

Onhan tätä juhlittava,
Konna sentään FIN AVA!

Nyt just ei ole oikein sanoja. Mä vain fiilistelen!

Kiitti Marika tästä mahdollisuudesta. Konna on KURKO!

PÄIVITYSTÄ 13.9.2010

Nyt kun tästä suurimmasta leijumisesta on selvitty, on aika "oscarpuheille". Urpilaismaisesti (jaiks...) lausuttuna ihan ensiksi haluan kiittää Marikaa Konnan antamisesta kisakaverikseni. Ollaan opittu Konnan kanssa yhdessä paljon ja mä pikkusen luulen, että Konna on varmaan nauttinut meidän yhteisistä treenihetkistä ihan yhtä paljon kuin minäkin. Se on myös varmaan ihan yhtä monta kertaa ollut tekemässä minusta rukkasia kuin minä siitä. Semmostahan se aina on... ei aina onnistu mutta virheistä opitaan ja on opittu ja opitaan varmaan vielä vastakin. 

Sitten toiseksi mä kiitän Minna-koutsia, jolle ei riitä "ihan-jees-suoritus" vaan aina on pitänyt yrittää paremmin. Jos sitä ei ole onnistuttu saamaan aikaiseksi, sitten on mietitty ja pohdittu. Ilman tätä valmennussuhdetta me vieläkin Konnan kanssa hukuttaisiin omiin virheisiimme, Konna kontaktihimmailuun ja minä herratieskuinkamoneen kummallisuuteen. Me ei siis osattas yhtikäs mittään. 

Kolmanneksi kiitän kaikkia treenikavereita, ylinnä tietty Piaa, Jennaa & Annea joiden kanssa on monet treenien jälkipuinnit siinä Tupoksen tiellä tarpoessa vatvottu. 

Neljänneksi mä kiitän tuota Tapsaa, joka on mulle tuohon ikioman kentän aikaseksi saanu. Me ei Konnan kanssa ole siinä paljonkaan treenattu (tunnustetaan), mutta pienet, lyhyet sessiot ovatkin olleet tämän kesän treenauksen salaisuus. Mitä tuota jauhamaan kun voi keskittyä olennaiseen. Ilman kenttää ja esteitä tämä ei ois onnistunut.

Viidenneksi kiitoslistalle menee kaikki ystävät, jotka ovat iloinneet kanssamme tästä saavutuksesta. 

Kuudenneksi kiitän niitä kateellisia, joille oli niin vaikia onnitella menestyksen hetkellä. Juuri semmoisten avulla tuonne päänuppiin tulee niitä pikkupirusia joiden avulla sisukkuus kasvaa ja tulee tarve näyttää, että me vielä onnistutaan. Onnistuttiinkin muuten - jos ette sattuneet huomaamaan :D

Tämä tästä Oscar-gaalasta. Typerä puhe, mutta jos vieläkin on vaikeuksia pitää jalat maassa, niin eipä tämän kummempaan kykene.