Viikonlopun agikisat Virpiniemessä käytiin upeissa puitteissa, mutta valitettavasti vallinnut säätila ei tehnyt kisaamista kovin miellyttäväksi. Tuuli oli kovaa, välillä puuskina jopa myrskyisää. Esteet lenteli tuulessa ja sunnuntaina niitä kiinnitettiin jo betonimöhkäleillä ja hiekkapusseilla. Keinua ei voitu lauantaiaamua lukuunottamatta käyttää radoilla, sillä tuuli nosti sen välillä jopa vaakatasoon vaikkei koiraa ollut lähimaillakaan. Sunnuntaina vielä satoi kaikkea veden, rännän ja rakeiden väliltä. Juuei, puolitoistapäivää tätä riitti. Lauantain sinnittelin kisapaikalla aamusta iltaan, sunnuntaina luovutin Kattin ykkösluokkien jälkeen ja Femman sunnuntaistartit jäi tekemättä. Nyt ei ole mahdollisuutta sairastua, ei Femmalla eikä minulla. Ristitään tämä nyt vaikka riskien hallinnaksi jos tälle joku nimi pitää antaa.


Kattin ruusukkeet

Katti oli joka radalla ihan super. Tulosten valossa sitä näyttää täydellisimmillään B-kisan nolla ja kakkossija, jonka se hävisi ihan minimini erolla kääpiöpinseriurokselle. A-kisasta tuli voitto vitosella (lentokeinu) Tove-siskon & Julian ollessa vitosellaan hienosti kakkosena. C-kisassa tuli kaksi vastatuuleen hypättyä rimaa alas. D-kisassa mokasin ohjauksen pujolle ja eihän Katti sellaista vielä pelastaa osaa jos hytkyn kesken pujon paniikkiani väärästä sijoittumisesta. Ehei... niin ja eka rimakin oli tullut alas ja siitä toinen vitonen. Hieman kyseenalainen kylläkin, sillä silminnäkijät sanoivat riman tulleen siellä perässä alas, kun olimme jo kolmannella esteellä puomilla. Se mikä näille kaikille radoille oli yhteistä, oli ensinnäkin hyvät ja nopeat tiet, jotka onnistuin ohjaamaan. Katti hakeutui esteille hienosti ja löysi tuota sekoilemaani pujottelua lukuunottamatta kaikki ykkösluokaksi kinkkiset pujokulmat hienosti. Lentokeinua lukuunottamatta juoksukontaktit olivat jäätävän upeita. Ne siis toimivat ainakin vielä toistaiseksi myös kisatilanteissa, jossa jännitys ja lataus voi helposti mennä överiksi. Luulin myös välillä, että se menee käsijarru päällä, mutta tyrmistys oli valtava kun A-C starteissa ihanneaika alittui liki 10 sekuntia jokaisessa (eikä ne olleet löysät) ja D-kisan sössitystä pujostakin huolimatta yli 5 sekuntia mentiin alle ihanneajan. Mietin mistä kummasta se tunne johtui ja en keksi muuta syytä kuin sen, että kerrankin kisaan jo ykkösissä koiralla, jota voi lähettää esteille. Se antaa itselle mahdollisuuden siirtyä radalla koiraa edelle kun ei vieressä tarvitse nenästä viedä. Hyvä Katti! Nyt vain lisää kisoja jostain. 


Tove & Julia ja Katti & minäitte palkinnoilla. Kolmantena tässä A-kisassa oli B-kisan voittanut kääkkä Teuvo

Kakkosten ajan hengailin kentällä corgilauman kanssa. Mukana Kattin ja Femman kanssa olivat myös TuTu ja Piika. Nakkinelikko keräsikin paljon silitteleviä käsipareja varsinkin lapsista. Eihän näillä mitään sitä vastaan ollut. Päinvastoin!

Kolmoset alkoivat puoli kolmen maissa iltapäivällä. Jo lähtöfiilikset olivat aika alamaissa kun rimat olivat "tapissaan" eli minit hyppäisivät 35 senttiset hypyt. Pienelle Femmalle ne on vähän myrkkyä, mutta kesäkeleillä ne kyllä sujuvasti menevät. Joo - kesäkeleillä... nyt kisattiin kostealla kumirouheisella keinonurmella, jossa kyllä omat Ditat pitivät, mutta koiran tassujen pitoa pystyi vain arvailemaan. Lisäksi luihin ja ytimiin mennyt jäätävä tuuli aiheutti lisäkivaa sekä 2- että 4-jalkaisten lihaksistolle. Ei kiva! Siitä en tykännyt. Radassa ei muuten mitään vikaa ollut. Se oli mielenkiintoinen. Ihan samaa voin sanoa myös siitä jälkimmäisestä radasta. Rimakorkeus myrkkyä, muuten kiva minikoirien ohjaajille, makseille se aiheutti enemmän hankaluutta ja ko. radalla nähtiinkin vähän vaarallisia tilanteita. 

Jaa että kuinka sillä Femmalla sitten meni? Eka radalta eka ja vika rima alas ja pujossa tiplu kun Femmalla oli turhan kiire loppupalkalle. Silti alle ihanneaikaan. Toka radalta ohjasin sille yhdellä ylimääräisellä huitaisulla hylsyn, mutta Femma ei sitä tiennyt. Se teki mielestään nollan. Radat meni ohjauksellisesti muuten oikein hyvin ja Femma pelitti tuttuun tapaansa loistavasti. On se mainio pieni koira. Aina tekee parhaansa!

Tänään ei tosiaan jääty enää Femman kanssa odottelemaan sinne sateeseen ja myrskyyn kolmosten ratoja. Pikkuisen sisimmässä kaivelee, mutta samaan aikaan olen hemmetin tyytyväinen, että sain pidettyä päätökseni skipata sen kisaamisen sääolosuhteita vastaan. Tuleehan noita kisoja ja jos ei tule, palkanmaksu ei siihen katkea, ei ainakaan Femman :D Kotona lämpimässä tuon myrskyn katseleminen lasin läpi ei ole ollenkaan niin kylmä ja flunssauttava kokemus.

Kisapaikalta kantautui kuitenkin HURJIA uutisia. Unssi (FI AVA FI AVA-H Big-Wood's Tiny Chinook) kisasi lainakartturinsa Tuijan kanssa ja hienosti kisasivatkin. NOLLAVOITTO! Siis jumppehuitti... se eläkkeelle aikova kohta 9v pentupentu räväytti voiton. Ai mahoton! Olen niin ylpeä että melkein koskee sisimmässä.

Muutamaa ottamaani kisakuvaa katsellessani, en voinut välttyä siltä ajatukselta, että mihin tämä agility on menossa? Onko laji kehittymässä niin vauhdikkaaksi, että mennään koirien anatomian rajamailla? Vauhdit kasvaa, kurvit tiukkenee, mutta kasvaako koirien kestävyys samassa suhteessa? Epäilen. Tässä muutama aika raadollinen kuva:

Kyse on nyt tässä kuvasarjassa koirien eturaajoista, lähinnä ranteista. Ne joutuvat kyllä nykyagilityssä toisinaan melko koville. Kenen syy? Ratoja suunnittelevien tuomareiden, koiranohjaajien, löysäranteisia koiria sysäävien kasvattajien vai kenen? Ei, tuskin syy on kenenkään noista yksin. Me kaikki vauhdikasta huippuagilityä ihailevat ihmiset olemme siihen yhdessä syypäitä. Jottain tarttis tehdä, mutta mitä? Millä nämä meidän rakkaat harrastuskumppanit saataisiin pysymään ehjinä tässä koirienkin mielestä niin sairaan siistissä lajissa? Ei minulla siihen ole vastausta...