Vuosittainen reissu Cruftsin näyttelyyn on nyt takana ja kiitos Ryanairin aikataulumuutosten, tällä kertaa se venähtikin viikon mittaiseksi kevään etsimiseksi. Vaikka reissu alkoi hieman ei-suotuisien-tuulien alla Miukun sairastuttua ja jouduttua perumaan lähtönsä, saatiin me kuitenkin noin 20 minuutin varoitusajalla puhuttua Tarja Miukun paikkaajaksi ja mulle huonekaveriksi. Onneksi on yllytyshulluja ystäviä! 
 
Toinen pienenpieni hätätila meinasi olla lentokoneesta myöhästyminen kun arvioitiin täältä lähtöaika tunnilla pieleen. Pikkuisen piteli kiirettä, mutta onneksi on navigaattori, joka tajusi arpoa jäljellä olevat kilometrit sen verran yläkanttiin, että me ei loppujen lopuksi oltukaan edes viimeisiä koneelle tulijoita. Odottelivat vielä kuulemma kuutta tulijaa. Sen verran tipalle kuitenkin meni, että turvatarkastuksen jälkeen saatiin kävellä liki suoraan koneeseen. Eipä tarvinnut odotella Pirkkalan kakkosterminaalin "sikaosastossa" kovin kauaa.
 
Lento meni nopsasti nuokkuessa. Aikaisempiin Ryanair-matkoihin verrattuna oltiin Stanstedissa pari tuntia aiemmin ja tämä tarkoitti pari tuntia pidempää odotusaikaa Coventryyn menevään bussiin. Halpamatkailu tuntui lihaksissa ja hermorakenteessa, sillä tuo odotus oli 7 tuntia öisellä lentokentällä. Se onnistuu kun miettii tahtoisiko tuon saman ajan odotella sitten vastaavasti Coventryn kylmällä bussiasemalla. Kuuden maissa bussi nro 777 otti meidät kyytiinsä ja reilun kolmen tunnin ajan saimme ihailla keväisiä maisemia. Huomionarvoinen seikka tuolta matkalta oli, että Milton Keynesissä ei enää ole sitä kammottavan pelottavaa pimeää bussiaseman rohjoa vaan ihan upouusi systeemi.
 
Torstaiaamuna Coventryyn päästyämme veimme laukut hotellille säilytykseen ja lähdettiin kuluttamaan aikaa kunnes saisimme hotellilta huoneetkin. Teimme esishoppailua ja suunnittelimme, mistä lauantaina mitäkin hakisimme. Taisipa jotain pientä tarttua mukaan jo tälläkin kerralla. Alkuillasta raahauduimme takaisin hotellille ja olimme niin väsyjä, että iltaruoaksi söimme vain kaupungilta ostamiamme eväsleipiä. Telkkarista katsoimme lähetyksen Cruftsista ja kun se loppui, loppui myös jaksaminen. Uni korjasi pois kitumasta.
 
Yritimme edellisenä päivänä etsiskellä, mistä tuo 900-bussi meidät noukkisi näyttelypaikkaa kohden, mutta koska emme pysäkkiä löytäneet, tallustimme perjantaiaamuna 5 minuutin matkan bussiasemalle. Ajatuksena oli katsoa, että mikä pysäkki olisi lähinnä hotelliamme. Hirmu hyvä idea, sillä se pysäkki olisi ollut hotellin kulmalla. Ihan siinä, mistä aamulla vierestä kävelimme. Väsyneet silmät eivät vain nähneet koko pysäkkiä. Noloa!
 
 
Bussissa ja bussista perjantaina
 
NEC:ssä oli tuttu hälinä päällä. Ihmisiä ja koiria tuli ja meni. Pressikeskuksesta koukkasin itselleni kulkuoikeuden ja näyttelyluettelon ja hetken aikaa piti odotella ovien avautumista. Onneksi kehät ovat aina kutakuinkin siellä missä aikaisempinakin vuosina, joten niiden etsinnässä ei kulu isommin aikaa. Ajatuksena oli katsoa ja kuvata cardit ja sen jälkeen rynniä rottiskehälle katsomaan nk. pääluokat ja loppukilpailut. Jo tässä vaiheessa totean, että ajatus toimi täydellisesti!
 
Cardit tuomaroi ennakkoilmoituksesta poiketen Peter Green USA:sta. Alkuperäinen tuomari makasi sairaalassa ja näytteilleasettajien keskuudessa kiersi hänelle parane pian -kortti, jonka kaikki allekirjoittivat. Kaunis ajatus!
 
Tuomari teki rohkeita ratkaisuja. Ennakkosuosikit ja nk. "nimet" eivät aina saaneet niitä korkeimpia sijoituksia. Tämä teki päivästä hyvin mielenkiintoisen. Osa luokista meni oman mielipiteeni kanssa yksi yhteen, osa ei sinnepäinkään. Suurin ilonaiheeni oli kun Open luokan voitti pitkäaikainen suosikkini Cwmteifi Rhodri. Tiivis trikkiuros, joka saisi astua meidän Kattin milloin vain! Rhodri makoili koko päivän jaloissani kehän laidalla ja osoittautui siinä oikein toden teolla tutustellessamme juuri niin leppoisaksi äijäkoiraksi kuin sen olen halunnut kuvitellakin olevan. Olen sitä aikaisempina vuosina toki käynyt moikkaamassa, mutta tänä vuonna tuttavuutemme syveni asteen verran. Rhodrin omistaja tiesi, että olen se kaheli suomalainen, joka on liputtanut Rhodrin puolesta jo vuosia. Lienee sikäläinen ystäväni Jo hieman valottanut taustojani tädille. No miksipä ei olisi, sillä minä taisin olla vaikuttamassa siihen, että Jo käytti Buttercupin tyttärelle juuri Rhodria ja sai yhdistelmästä aikaiseksi lupaavan urospennun Liebehund Dream Lordin.
 
 
Rhodri
 
 
Rhodrin poika Liebehund Dream Lord
 
Toinen hieno hetki oli kun urosten voittajaksi kruunattiin aina niin edustava, juuri 10-vuoden ikään ehtinyt King-Jack, Multivalio Blondie's Nobleman Tanskasta. Tämä oli Jackin kolmas CC Cruftsista. Saavutus, joka nykyaikana ei liene ihan jokapäiväistä, kun kilpailu rodussa kovenee koko ajan. Myönnän silmieni kostuneen liikutuksesta voiton selvittyä. Vara-CC ojennettiin Rhodrille. Ihan huippua!
 
 
King-Jack
 
Uroksista pidin erityisesti myös tanskalaisesta Blondie's Grand Slamista. Siinä tyypissä oli asennetta. Omistajaansa lainaten "a pain in the ass to show but lovely dog". Se sijoittui luokassaan kolmanneksi.
 
 
Blondie's Grand Slam ja yksi monesta jekusta ;)
 
Nartuissa esiintyi monta kivaa koiraa. Pentuluokan voittanut merlenarttu Jennyvic Ditto of Wildcard oli lupaava. Sisarukset Floatin Hawen Hawys at Kogarahs ja Floatin Helen Heilin olivat tyylikkäitä ja hyvin liikkuvia. Näistä viimeksimainittu voittikin avoimen luokan ja lopulta narttujen CC:n, mutta ensiksi mainittu oli jopa vieläkin enemmän minun henkilökohtaiseen makuuni menevämpi. No enpä ollut tuomari ja tuskin sellaiseksi yritän hankkiutuakaan...
 
 
ROP-pentu Jennyvic Ditto of Wildcard
 
 
Sisarukset Floatin Hawen Hawys & Floatin Helen Heilyn
 
Open nartuissa kisasi viime vuonna rodun ja Pastoral-ryhmän voittanut kaunis Bymil Picture This, mutta tänä vuonna Ina oli jättänyt tukkansa pesualtaaseen ja antoi näin tasoitusta muille ja sijoitus oli toinen. Sen emä Blondie's Read My Lips For Bymil oli nyt ikäännyttyään loistavassa kunnossa ja sijoittui kolmanneksi. Neljänneksi sijoittui yksi all time favourite -koiriani; Kincroft Evelyn Lilydale. Minä en olisi pannut pahakseni vaikka se olisi voittanut tänä vuonna kaikki nartut. Vaan toteampa jälleen, että tuomarihan ne päätökset tekee.
 
 
Tytär ja emä: Bymil Picture This & Blondie's Read My Lips For Bymil
 
 
Kincroft Evelyn Lilydale
 
Avoimen luokan viidenneksi sijoittui meidän Buttercupin tytär Kilvroch Cara, joka bunkkaa Tanskassa. Caran sisko Kilvroch Adara sijoittui Good Citizen Dog -luokassa toiseksi. Avoimessa luokassa esittettiin myös meidän Ringan Puolassa asuvan Manta-tyttären Ranskassa asuva tytär Egzaltowana Elegantka Controversia (menikö tämä kuvaus nyt jotenkin monimutkaiseksi?). Se oli omaan makuuni liki kuvankaunis ja tunnistin siitä kyllä sen minulle niin tutun tyypin, siinä oli vain yksi mutta... se ei nauttinut kehässä olostaan lainkaan. Kehän ulkopuolella kävin sitä jututtamassa, enkä ainakaan tuolla tutustelukerralla havainnut siinä mitään erityisen kummallista. Harmi! Pitäähän se joka koirassa ainakin yksi virhe olla, ikävää vain, että tuo virhe estää ko. koiran nousemisen palkinnoille, jotka se rakenteensa puolesta ansaitsisi.
 
 
Buttercupin tyttäret Cara ja Adara, kotoisammin Tansy
 
 
Ringan tyttären tytär. Olenko mä ainoa joka näkee tässä jotain tuttua ja paljon?
 
ROP:n valinnassa vastakkain olivat ikä, kokemus&komeus ja nuoruus&kauneus. Tuomarin valinta ryhmäkehään oli King-Jack, joka on kehän ulkopuolellaKIN hyvin sympaattinen koira. Kyllähän sen liikunnassa näkyi jo iän vaikutukset varsinkin kun kilpakumppanina ollut nuori narttu liiti kehää ympäri, mutta silti Jack ansaitsi kaikin tavoin voittonsa. 
 
 
Ehkä erikoisimmat ROP-kuvat ikinä
 
 
Cardit olivat nopeasti ohi ja minulla oli loistavasti aikaa siirtää itseni rottiskehälle. Siellä oli taas tuttuun tapaan hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Siellä ei ärisseet koirat eikä omistajat. Koirat esitettiin kehässä, kehän ulkopuolella oltiin vaiti. Tuplahandlaus on Englannissa kiellettyä ja sitä paheksutaan voimakkaasti. 
 
En käyttänyt aikaani tuloksien kirjaamiseen, ne näkee sitten myöhemmin nettisivuiltakin (http://crufts.fossedata.co.uk/Breed.asp?ShowYear=2011&GroupID=WOR&ScheduleID=52) . Onnistuin nappaamaan nartut voittaneen koiran omistajineen sivummalle ja kaupantekijäisinä sain vielä res-CC:nkin saaneen nartun kuvattavakseni. Sehän vain passasi! Ne olivatkin saman kasvattajan koiria. Voittaja oli Rostock Vanity Fair ja kakkonen Rostock Christmas Cracker. Nimet tuntuvat niin tutuilta, että olen varmasti valokuvannut kyseisiä koiria aikaisempina vuosina kehän laidalta. Kauniita narttuja ne olivatkin, mutta toisinaan heidän esittämistyylinsä vuoksi vertailu "mannermaisesti" esitettyihin koiriin on hankalaa. Aina näyttää siltä kuin etuosissa ei olisi kulmauksia samassa suhteessa kuin takana. Jonkinlainen handlauksen kalibrointi olisi maailmanlaajuisesti paikallaan kun saksalaiset venyttää rekkujaan niin etunojaan, ettei koirilla ole oikeastaan takaosia lainkaan ja brittikoirat pummaa makkaraa niin ylhäältä edestä, ettei niillä sitten ole etuosia. 
 
 
CC-narttu ja res-CC narttu
 
Narttujen arvostelun päätyttyä siirryin uroskehän laidalle ja pongasin heti suosikkini avoimen luokan uroksista. No sehän otti ja voitti, voitti vielä kaikki muutkin urokset ja lopulta ropin. Vasta tätä kirjoittaessani katsoin kuka se koira oli ja kas vain - sehän oli aikaisemminkin Cruftsissa voittanut Olearia Blaze Of Glory, jota olen innoissani valokuvannut jo parina aikaisempanakin vuonna. Viime vuonna tämä koira voitti Working-ryhmän. Tänä vuonna se sijoittui hienosti neljänneksi. Upea koira kaikin puolin! Liioittelematon, mutta tyylikäs ja liikkuu upeasti. Käyttäytymistä on turha mainitakaan, mutta mainitsen kuitenkin: se on moitteetonta.
 
 
ROP: Olearia Blaze of Glory
 
Ennen ryhmiä palasin vielä vaihtamaan corgikehien tuntumaan kuulumisia. Oli kiva nähdä tuttavia ympäri Eurooppaa ja tutustua uusiinkin. Vakiokysymykset kuuluivat: Are you coming to Paris (V: No), Are you coming in September (V: Yes). 
 
Ryhmät mentiin katsomaan porukalla. Nähtiin ensin hetkonen agilityä ja suuri oli yllätys kun yksi mukavimmista radoista oli beaglen tekemä kurvi. Harmi vain kun ohjaaja ei korjannut pujon alkua ja tulokseksi tuli hylsy. Pakkasaamun Katille sellaisia terkkuja, että joo - otettiin videolle!
 
Ennen varsinaisia ryhmäkehäjuhlallisuuksia pidettiin minuutin hiljainen hetki Japanin katastrofin vuoksi. Me ei vielä siinä vaiheessa oikein tiedetty miten isosta jutusta olikaan kyse, mutta tokihan me kunnioitettiin ylösnousten tätä kuten muutkin. Mikä siinä muuten on kun me ei Annen kanssa selvitä koskaan Englannin reissuista ilman hiljaisia hetkiä, vai onko se tapa vain Englannissa juurtunut useammin käyttöön otettavaksi?
 
  
 
Jack esiintyi ryhmäkehässä upeasti, mutta sijoitusta ei herunut. Sijoitusta ei myöskään herunut yleisön sympatiat ja suosion saaneelle komondorille, joka heitteli voltteja kehässä. Pastoral-ryhmän voitti komea saksanpaimenkoira, joka ei ollut niin vinkkaselkä tahi pihtikinttu kuin aikaisempina vuosina ryhmäkehässä tuolla näkemäni. Liekö tuomarit briiffattu siihen, ettei ryhmiin lähetetä sitten pahasti ylilyöntikoiria, sillä kiistanalaisina olleista roduista oli hämmästyttävän tomeria tapauksia ROP-koirina. Napolinmastiffi oli mastiffiroduista ehdottomasti paras ja reippain liikkuja. Working ryhmän voitti bokseri, jota esitettiin oranssinpinkeissä farkuissa. Englantilaisen pukukoodin mukaan tämä ei ollut ryhmäkehävaatetus, mutta ajattelimme, että tokkopa ei täti osannut varautua ryhmäkehään joutumiseen. Kilinvillat! Täti oli samoissa pillifarkuissa BIS-kehässäkin sitten sunnuntaina...
 
 
Yltiöhauska komondor juuri volttinsa jälkeen ja bokseri voittajan paikalla
 
Lauantaiaamuna heräiltiin kaikessa rauhassa ja suunnattiin aamupalan jälkeen ostoksille. Kempparit, punnankaupat, Debenhams, Primark, M&S, lelukauppa, katettu tori ja monen monta muuta rahanviejää tuli koluttua. Höpötuliaisia en juurikaan ostellut, mutta voin sanoa Jennin kesävaatekokoelman olevan tältä kesää turvattu. Jenni sai myös toiveidensa mukaan englantilaisen koulumekon. Entinen kun on lipsahtanut liian pieneksi. Itselleni ostin jakkupuvun. En oikein vielä usko sitä itsekään...
 
Iltasella löydettiin itsemme Little Tree -nimisestä ruokapaikkabubista. Kiskottiin kalleinta mitä listalta löytyi, eikä sekään maksanut edes kymmentä puntaa. Se oli tarjottimen kokoinen suorakulmainen lautanen, joka oli täynnä kaikenlaista grillattua herkkua. Alas se piti huuhtoa tietenkin tummalla oluella ja koska ulkona satoi, päätimme kiskoa vielä toisetkin oluset ja odotella sateen loppumista ja seurata isolta screeniltä MaNU:n jalkapallopeliä niin kuin ne kaikki kymmenet paikalliset tyypitkin tekivät. Ei, ei se sade loppunut, mutta kolmansia olusia ei otettu. 
 
Sunnuntai oli Cruftsissa turisti- ja ostospäivä. Tiesin aika tarkkaan mitä haluan, mutta tokihan niitä pakko-saada-yllätyksiä matkan varrella sattui eteen. Yksi sellainen oli corgit nimeltä Salt & Pepper. Ne ei todellakaan pääse lähellekään suolaa ja pippuria eikä varsinkaan ruokapöytää tahi ruoanlaittoa, mutta on ne kivat lasivitriinissä. Tapsa sai rottismaalauksen, sellaisen canvas-mallin. Jennille ykkösostos oli hänen niin kovasti toivomansa vaaleanpunainen tikkiliivi. Nyt me ollaan näyttelyissä sitten aidosti samiksia.
 
Tapsan taulut, Salt & Pepper, Walesin lippuja, Union Jack ja taulu jonka sain Eileeniltä Amerikantuliaisiksi
 
Pressilipulla kun sisällä olin, tein myös näitä hommia. Kuvasin menoa sieltä ja täältä. Kameran eteen osui mm. avustajakoira rottweiler, joka oli varsin leppoisa tapaus. Rotuesittelypisteet oli vanhan tutun kaavan mukaiset. Sealyhaminterrieriväelle kuitenkin 10+ kun ovat rodun uhanalaisuuslistalla oloon heränneet ja tehneet diilin Eukanuban kanssa. Heillä oli varsin näkyvä osasto ja kivoja koiria edustavasti esillä.
 
 
 
 
Meillä oli BIS-kehään liput ja liityimme piiiitkän turvatarkastusjonon jatkoksi vajaa viideltä. Agilityn loppukilpailu jäi valitettavasti jonon hitauden vuoksi muutamaa koiraa lukuunottamatta näkemättä, mutta minkäpä sille mahtaa. Jono mutkitteli kuin lentokenttien turvatarkastusjonot, erona vain oli, ettei mitään välinauhoja ollut. Kiltisti siinä vain kierrettiin samaa reittiä kuin edelläolevatkin. Onnistuisiko Suomessa? En usko. Tampereellakin jonokaiteet on rautaa ja neljällä pultilla lattiassa kiinni...
 
Paikat olivat tänä vuonna erinomaiset. En tänä vuonna pihistellyt paikkalippuja tilatessani ja tuon parin punnan eron kyllä huomasi. Tämä täytynee muistaa seuraavinakin vuosina. BIS-liput maksaa erikseen ja ne todellakin maksaa, mutta jos ne todellakin hankkii, ei siinä kannata parista punnasta pihistää. Ihan vinkkinä vaan. Alempaa näkee ja kokee asiat paremmin kuin katonrajasta.
 
Kansainvälinen junior handler -finaali oli hienoa katsottavaa. Suomalainen esitti laina-aussiensa upeasti ja pääsikin jatkoon. Yksi asia minua vain kovasti mietitytti noin niinkun yleisesti junnuilussa. Mistä se semmoinen juttu on levinnyt, että edes takaisin juoksutettaessa pitää ensin tuoda se koira tuomarin varpaille ja lähteä vasta siitä liikkeelle? Kun sitten yksi tyttö ei tätä tehnyt, vaan esitti koiransa kuten koiran yleensäkin kehässä, olin liki haltioissani. No se tyttö sitten voittikin sen kisan, joten ehkä se ilman junnuilukikkailuita tehty esitys lämmitti myös tuomarin mieltä. Kisan kovimmat suosionosoitukset sai kuitenkin nuori Japanin kisaaja, joka jaksoi tauotta hymyillä vaikka kotimaassa oli kaaos.
 
 
Hilde-Marie Fredriksson from FINLAND!
 
Ryhminä oli sunnuntaina Toy ja Utility. Ne ovat sellaisia kummallisia koontiryhmiä. Toy-ryhmää yhdistää se, että koirat ovat pieniä. Utility-ryhmällä ei ole mielestäni mitään yhdistävää tekijää. Siellä on akitaa, dalmista, schipperkeä ja chowia ja sitten joku shih tzu... täh - miksei se shih tzu ole siellä toy-ryhmässä? Menisikö se vaikka vahingossa sekaisin apson kanssa? Mä voin antaa vinkin, jonka kuulin kerran nuorena tyttönä kehäsihteeriharjoitteluja tehdessäni kehään saapuneelta suomalaiselta tuomarisedältä. Hän mietti siinä kauhuissaan, ettei aikoihin ole apsoja ja "hitsuja" arvostellut ja että kuinkas ne nyt erottikaan. Hetken tuskailtuaan, hän muisti, että ainiin - hitsu on se jolla on se rusetti päässä. Silloin loppui minulla koiranäyttelyiden osalta lapsuus... Ei mutta joo - olihan se apsokin siellä Utilityssä. Piti ihan tarkistaa. Kertokaa joku viisaampi mikä määrittelee ettei nk. toy-rotu ole toy-ryhmässä vaan utilityssä? En vain tajua!
 
Toy-ryhmässä liputimme kovasti suomalaiselle löwchenille. Hienosti sillä menikin, sillä sijoitus oli ryhmässä toinen. Voiton vei bichon frise, joka oli varmasti kaunis koira, mutta se esiintyi jotenkin konemaisesti. Omia suosikkejani olivat cavalier, joka leikki väliajat vinkupallolla niin, että pallon rääkynä kuului katsomoon saakka, mopsi joka vain yksinkertaisesti oli hieno ja Pertti-löwchen Suomesta. Ainiin, lyhkäkarva chihu oli myös jotenkin silmiinpistävä tehopakkaus. Ja myönnän ihan reilusti, että perustan mielipiteeni näistä koirista vain olemukseen ja sellaiseen yleiseen tasapainoon. Rodunomaisista yksityiskohdista en ymmärrä yhtikäs mittään.
 
Jos minä iloitsin perjantaina sakemannin ja napolin "normaaliudesta tai edes sinnepäin yrityksestä", niin nyt sitten nähtiin varsinainen koirien koira. Peke oli mallia nostetaan aamulla soffan oikiaan kulmaan ja vaihtelun vuoksi iltasella vasempaan. Kyllä mä ymmärrän, että se ei ole nopein koira eikä ehkä ketterinkään, mutta että näyttihän se hassulta kun kehässä vedettiin perässä painavaa karvalakkia. Sen kehäkierroksen aikana olisi kerennyt käydä vaikka vessassa tai hakemassa tuopillisen, esittäjä kun päätti vetää laitoja myöten kun isoon kehään oli päästy. Kaikella kunnioituksella ko. rotua kohtaan, mutta näin ihan ulkopuolisin silmin se näytti surulliselta ja hassulta samaan aikaan. Shar pei oli taas sitten merkillisen upea. Se liikkui tasapainoisesti, eikä ollut mahdottoman nahkainenkaan. Myös englanninbulldoggi näytti merkillisen reippaalta tapaukselta. Hämärää... en olisi koskaan uskonut olevani tätä mieltä. 
 
 
 
Utility-ryhmässä korkeimmalle sijalle osoitettiin musta isovillakoira. Hienohan se joo oli. Ei käy kieltäminen, mutta kolmanneksi sijoittuneella amerikan akitalla olisi ollut BIS-kehän vaatimaa karismaa vaikka muille jakaa. Samoin sillä shar peillä.
 
Ennen BIS-kehää meitä itketettiin (kuten aina ennenkin) Friends For Life -valinnalla. Siinä on viisi erityistä koiraa, jotka ovat jollain tapaa auttaneet joko omistajiaan tai yhteiskuntaa. Tänä vuonna oli avustajakoira, lääkitystä valvova koira, rauniokoira, pommikoira ja autistisen adhd-tytön ystäväkoira. (http://www.crufts.org.uk/friendsforlife2011) Näimme koskettavat videot ja koirat omistajineen astelivat lavalle valonheittimien saatellessa. Voitto on ratkaistu puhelinäänestyksellä ja tänä vuonna se meni avustajakoira Kaiserille. Tämän yhteydessä nousimme vielä kunnioittamaan yhtä erityistä koiraa ja koiraihmistä, pommikoira Theoa ja hänen afganistanissa kuollutta isäntäänsä Liam Taskeria. Theo kuoli isäntänsä menetyksen aiheuttaman stessin aiheuttamaan kohtaukseen vain tunteja sen jälkeen kun se oli tuotu takaisin tukikohtaan ilman Liamia. (Video ja teksti: http://abcnews.go.com/International/bomb-dog-dies-seizure-moments-handler-killed/story?id=13104884 )
 
Saimme nauttia myös legendaarisen Mary Rayn esityksestä. Tänä vuonna menimme Intiaan. Mitä tuota kuvaamaan tarkemmin. Katsokaa itse:
 
 
Ja sitten oli viimein SE-hetki kun neljän näyttelypäivän parhaat kruunattaisiin. Me olimme nähneet Pastoral-ryhmän saksanpaimenkoiran, Working-ryhmän bokserin, Toy-ryhmän bichonin ja Utility-ryhmän villakoirien voitot. Televisiosta katsoimme kuinka iloinen sileäkarvainen noutaja voitti Gundog-ryhmän, pirtsakka petit basset griffon vendeen Hound-ryhmän ja tomera kk. kettuterrieri Terrier-ryhmän. Kamera kävi kun ne tuotiin muuten pimeään kehään valonheittimien saatellessa.
 
 
 
 
 
 
Kun varsinainen arvostelu alkoi, kaikki ylimääräinen show oli hetkeksi poissa. Oli vain koirat ja tuomari Mr Paolo Dondina Italiasta. Yleisön suosikki oli eittämättä se karvabassetti, joka kertakaikkiaan loisti iloisuudellaan. Samalla ominaisuudellaan rivistöstä nousi esille flätti, josta tuomari lopulta kruunasikin koko näyttelyn voittajan. Kakkoseksi tuli juurikin se ihana nuori bassetti. Olipa yleisön kosiskelua tahi ei, juuri tällaiset iloiset, reippaat ja elämästä nauttivat koirat tämä näyttely kertakaikkiaan ansaitsi keulakuvakseen.  Koiranäyttelyt kätkevät sisäänsä paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa, joten oli aivan oikein, että voittajat olivat koiria jotka eivät esiintyneet kehässä kuin koneet, vaan saattoivat jopa vähän huvittaa välillä yleisöäkin elämänhaluisilla pompuillaan. 
 
 
 BIS-kehää You Tubesta
 
Kun viimein pääsimme näyttelypaikalta hotellille, oli hotellin keittiö juuri sulkeutunut. Eipä hättää. Respan tyttö järjesti meille edulliset kupongit naapurin pizzeriaan ja haimme sieltä maailman nyreimmän palvelun paikasta oikein hyvät lätyt nälkää siirtämään. Hyvin maistui ja rasva tirisi! Uni - kyllä - sekin maistui.
 
Maanantaina kävimme vielä pikaisesti kaupungilla hakemassa "jotain pientä ja tarpeellista". Eileen haki meidät puolilta päivin hotellin edestä ja hurautimme hänen luokseen Woodford Halseen. Oli ihanaa nähdä Ellie pitkästä aikaa. Väittäisin, että Elliekin tunsi minut vielä. Ellien kolme pentua Tutti, Pud ja Ollie olivat vielä kotona ja jopas olivatkin hauskoja vesseleitä. Ollie on lähdössä Slovakiaan, mutta Tutti ja Pud ovat jäämässä Eileenin koiriksi Ellien, Summerin ja Fangin muodostaman poppoon jatkoksi.
 
Eileenillä oli myös uusi kissa. Sellainen mahdottoman suuri puolikas maine coon, jonka kutsumanimi oli The Cat. Mister Cat oli sitä mieltä, että kaikki vieraat saa suksia kuuseen ja mielellään aika nopeasti. Se ei meille paljon suonut kissamaista rakkauttaan. Mahtava persoona!
 
 
The Cat
 
Maanantai-ilta meni oikeastaan kokonaan asettuessa taloksi, syödessä, Eileenin laatuviinejä juodessa ja muistikortteja tyhjennellessä. Totesin ottaneeni yli 2500 kuvaa Cruftsista. Auts!
 
 
Tiistai valkeni hieman sumuisena. Siitä huolimatta kuvattiin ensin hetki pihalla pentuja. Ne olivat kaikki kovasti kivoja ja vaikka niiden ikä oli juuri sellainen epäkuvauksellinen, saatiin me niistä aika lupaavat kuvat. Pojat olivat hienoja, mutta se Tutti... siitä tulee vielä JOTAIN! Veikkaisin sitä Eileenin tähän mennessä parhaaksi koiraksi tai ainakin koiranaluksi.
 
 
Tutti (isä: Joseter Downunder emä: Kilvroch Silk Stockings)
 
 
Pud & Ollie
 
Pentukuvauksen jälkeen lähdettiin leikkimään turisteja. Kamerat kaulaan ja auton keula kohti vanhaa Charlecote Park -nimistä paikkaa. Se on National Trustin ylläpitämä turistikohde; vanha kartanoympäristö (liki jo pientä linnaa) puistoineen ja museoineen. ( http://www.nationaltrust.org.uk/main/w-charlecotepark ). Pari tuntiahan siellä vierähti yhdessä humauksessa. Sisällä ihailimme vanhaa sisustusta ja koriste-esineitä. Kuvaaminen oli sallittu jos salamaa ei käytetty. Onneksi tämä uusi ihana paras ystäväni merkkiä Canon suostui kanssani yhteistyöhön ja sain ikuistettua sieltä hämärästä loistokkuudesta edes jotain.
 
 
  
 
Ulkona oli mitä erilaisimpia puistokokonaisuuksia ja kaiken sen vanhan ja historiallisen miljöön keskellä oli hauskasti piilotettuna modernia taidetta. Mahtava paikka! Vaikka siellä oli kevät jo kovasti alullaan, olisi se varmaan vieläkin hienompi täydessä kesäloistossaa. 
 
 
 
 
Puiston jälkeen Eileen koukkasi pikkuruiseen kylään nimeltä Hook Norton. Sieltä löytyi vanha ja palkittu panimo Hook Norton Brewery, jossa oli museo ja maistiaiskauppa. Turistileikit jatkuivat ja kierreltiin panimoalueella ihastellen ja ihmetellen. Kaliaa oli niin paljo, että sitä oli jopa ylijäämälätäkköinä katukivetyksellä. Ehkä kuitenkin kaikkein parasta tuolla reissulla oli tavata ihan aidot oikeat kaljankuskaushevoset. Nämä shire-ihanuudet olivat valtavia! (http://www.hooknortonbrewery.co.uk/public_visitors/brewery_tours_and_museum.php )
 
 
 
 
Eileen ajelutti vielä meitä maaseudulla lampaita laskemassa ja niitähän riitti kun karitsoinnit oli parhaillaan menossa. Nähtiin myös paljon poneja, sikoja, lehmiä ja jopa laamoja. On aika hurja tunne istua kapeilla ja mutkaisilla teillä meikäläisittäin "kuskin paikalla" ilman rattia ja polkimia. Muutamissa kohdissa toivoi sydämensä pohjasta, että ollaan ko. tiellä ainoita liikkeellä olevia. 
 
 
 
Iltasella päästettiin Eileen tekemään töitään ja tehtiin supisuomalainen poro-ateria pottumuusilla ja puolukkahillolla. Käristysajatus tosin vaihtui nanosekunnissa uudeksi luomukseksi, sillä mä olin mokannut poronkäristystuliaisten oston aika huolella. Purkkia avatessani tajusin, ettei tämä mitään käristystä ole, vaan nötköttiä... onneksi sentään poronsellaista. Anne sitten keksi ajatuksen pihveistä ja sipulikastikkeesta, joten illallinen oli pelastettu. Alas se huuhdottiin tällä kertaa meidän tuomalla M&S:ltä ostetulla viinillä. Laadukasta? No hei kamoon... onko nötköttikään...?
 
Keskiviikkona koitti kotimatka. Ihana Eileen ajoi meidät Stanstedille. Aika lähellä Eileenin kotia nähtiin hieno näky kun iso laumallinen englanninkettukoiria valmistautui jahtiin. Niitä oli varmasti kolme- jos ei neljäkymmentäkin siinä pellon reunassa kolmen ihmisen hallittavana. Hyvin näytti sujuvan. Harmi kun kamera oli pakattu niin tiukasti reppuun, ettei ollut mitään mahdollisuuksia kaivaa sitä esille.
 

Motarilla
 
Sumu oli sankkaakin sankempaa ja tietenkin oltiin liikenteessä aamuruuhkan aikaan. Ylimääräinen ajotunti, jonka päätimme matkaan varata, tuli täysin tarpeeseen. Ei oltu yhtään liian aikaisin kentällä vetelehtimässä. Stanstedin halpamatkailijoille sitten tiedoksi se, että laukkujen tsekkauspunnituskin maksaa nykyisin. Niin ja niissä kosmetiikankuljetuspussiautomaateissa yhdessä pallukassa on NELJÄ pussia. Niitä ei jokaisen tarvitse ostaa omaa...
 
Mun ruumaan menevälle laukku sai painaa 20 kiloa. Hihnalle nostaessani paino oli 20,0 kg. Virkailijatätikin oikein naurahti tarkkaa lukua. Onneksi reppuani ei punnittu. Siellä oli tiiliskiviä (luettelot), kamera, putket, suklaata ja herraties mitä kun tyhjää koloa ei repusta löytynyt. Painoi taatusti enemmän kuin sallitut 10 kiloa. Lisäksi Cardi Can ry:n takkiin saa näppärästi parin lisäkilon verran iskettyä tavaraa taskuihin. Mä painoin kuulkaas aika paljon laahustaessani siellä turvatarkastuksen toisella puolella. Kuumakin oli kun oli kaksi takkia päällekäin + neuletakki. 
 
Ennen koneeseen menoa oli pakko hakea siitä vimosesta ruokapaikasta ne legendaariset kolmioleivät. Minä en pysty käsittämään miten ne saa siitä välissä olevasta pekonista niin ihanan rapeaa! 
 
Lentomatka meni jouhevasti kun alkumatkan sumualueesta selvittiin. Korkeuksista näki kirkkaasti alas. Tarkkailtiin lumitilannetta ja sitä, minkä päällä ehkä kulloinkin oltiin. Lentoreitti kulki Tukholman kupeesta, joten oletettavasti ylitimme ainakin Hollannin ja Tanskan.
 
 
 
Tampereelle laskeuduimme vajaa kuudelta meidän aikaa. Navigaattoriin naputettiin lyhin tie Raaheen, mutta siinä ajelun lomassa tuli aika selvästi ilmi se, ettei se lyhin ole todellakaan nopein. Me nähtiin kyllä aika mielenkiintosia teitä. Sellaista ei sentään nähty, että kyltti olisi kertonut yleisen tien päättyvän. Päällystevaurioista ja maksimipainosta niillä tosin varoitettiin...
 
Kotosalla olin puoliltaöin. Tapsa ja uninen Jenni kävivät hakemassa minut Parhalahdelta. Muutama sananen siinä vaihdettiin ennen nukkumaan menoa. Aamusella katsottiin Jennin kanssa tuliaisia ennen kouluun menoa ja menin itsekin töihin vähän myöhemmin kuin tavallisesti. Onneksi on joustava työpari, jonka kanssa tämä sopiminen sujuu. Jennikin oli tästä järjestelystä tyytyväinen, sillä hän sai aamun aikana kerrottua minulle myös oman Teneriffan lomansa pääkohdat. Ai mitäkö Tapsa sitten teki? No hoiti taloa ja koiria. On se urhea. Kiitos!
 
Koska nähtävästi blogeissa pitää kauhiasti kiitellä kaikkia, niin minä kiitän nyt tässä kovasti matkaseuralaisia Annea, Kimmoa ja Tarjaa. Me selvittiin siitä reissusta ihan hengissä. Ehdittiin joka paikkaan, eikä eksyttykään (paitti kerran Annen kanssa hotellin väärään kerrokseen). Ollaan nyt kokemuksia rikkaampia, mutta lompakostamme kovasti paljon köyhempiä. 
 
Ensi vuonna uusi reissu. Sinneppä lähtee sitten Jenni mukaan. Kyllä se sitä kovasti odottaakin. Tästä tulikin mieleen, että pitänee varata jo muutama huone valmiiksi...
 
Niin ja se kevät... ME NÄHTIIN SE. Kyllä se sieltä tulee vielä meillekin!