Kaiman houkuttelemana päätettiin keväällä, että viikko ennen jussijuhlaa mennään Jällivaaaraan koiranäyttelyihin. Kun ilmoittautumisen aika koitti, mä melkein peruin koko ajatuksen omien koirien mukaanlähdöstä. Karva lensi iloisesti tuulen mukana ja pikkulinnuilla oli bileet pesässään. Ilmoitin kuitenkin Kattin (jos ei sinne muita tulisi) ja Misiun (lähteköön hupireissulle pappaluokkaan). Päivää myöhemmin keksin, että josko vielä Unton sinne tuikkaisi netti-ilmona. Kaima oli ilmonnut Nessa-setterin ja se tietenkin loisti fyysistä näyttelykuntoa kilometrien päähän kun reissupäivä koitti. Minun koirat taas... noh... Misiulla oli seitsemän perskarvaa ja pohjavilla pidempää kuin päällyskarva, Kattista ei tiennyt onko se trikki vai brindle kun pohjavilla puski ulos kyljistä ja Unto oli pönäkkänä eli tanakkana - karvakin siitä lensi. Mutta näillä korteilla oli mentävä mitä annettiin. TuTu oli porukasta parhaassa karvassa, mutta sepä lähtisikin mukaan vain turistiksi. Mars matkaan ja perjantaina töiden jälkeen Ducaton keula kohti Aavasaksaa, jossa oltaisiin yötä ettei aamuselle jäisi niin paljon ajomatkaa.

Tornion kohdalla koukattiin Ruotsin puolella sen verran, että nostettiin Ikean kulmasta kruunuja. Kaiman kortti toimi, minun ei. En tajua! Sama kortti, joka juuri hetki sitten joen toisella puolella antoi tankata kiltisti. Wau, tämä reissuhan alkoi hienosti, mutta pientäpä tämä vastoinkäyminen oli sen rinnalla mitä vielä odotettavissa oli.

Aavasuvannon majat osoittautuivat mainioksi paikaksi kallistaa päänsä (http://www.westribe.fi/). Edullinenkin se oli siihen nähden, että mökeissä oli vessat, suihkut, liinavaatteet ja minikeittiö. Torniojoen rannassa meni vielä kiva lenkkipolku, joten koirien kanssa siellä olo oli enemmän kuin helppoa. Unta ei tarvinnut odotella, mutta tokihan yö jäi aika lyhkäseksi kun herätys olisi aikainen ja me oltiin kuitenkin aika myöhään perillä.

Aamulla startattiin meidän aikaa seiskalta kohti määränpäätä. Perillä oltiin sopivasti, jotta ehdittiin kaikessa rauhassa leiriytyä ja kävelyttää koirat ennen kauneuskierroksien alkua. Ensimmäisenä vuorossa oli Nessa-setteri. Gordoneita oli ilmoittautunut muistaakseni 8 tai 9. Uroksissa jäi mieleen hyvin positiivisessa mielessä norjalainen käyttölinjainen nuori uros. Eihän se tietenkään voittanut, vaan urosten voiton vei slovenialaisella tuomarilla valioluokassa esitetty showchamppiooni. Nartuissa taisi kaikki saada excellentin ja CK:n paitsi Nessan kilpakumppani, joka ei sillä hetkellä halunnut esittää liikkeitään. Nessa vei narttujen voiton ja sai CACIBinsa, jota siellä hakemassa oltiinkin. Nyt se on yhtä CACIBia vaille C.I.E. eli kansainvälinen näyttelyvalio. Roppikehässä se kovasti näyttävä uros vei voiton. 

Cardit alkoivat sopivasti hetikohta gordonien jälkeen. Siinä Untoa trimmipöydällä rapatessani, tuli toimittajatyttönen haastattelemaan ja ottamaan kuvia. Ei ole mitään tietoa mihin se meitä haastatteli, mutta eikö olekin kovasti paljon pätevämmän kuuloista sanoa olevansa Brahestadista kuin Raahesta ;-)

Cardeja oli ilmoitettu 12. Muutama oli poissa. Valioluokkaan ilmoitettu Unto oli vuorossa eka ja sai excellentin ja CK:n. Heti perään pappaluokan Misiu, jolle myös EXC & CK. Kauhian nopiaa ne kehäsihteerit tuolla Ruottissa niitä palkintolappuja vilauttaa, pitää olla kovasti tarkkana itsekin siinä koiraa esittäessä että mitä ne saa, puhumattakaan kuinka tarkkana pitää olla sitten kehän laidalla jos aikoo tuloksia seurata. Paras uros -kehässä minä otin Misiun ja Kaima vei Unton. Tuomari Karl-Erik Johansson viisasi Misiun keulille ja Unton kolmanneksi ja vielä kierros perään. Järjestys oli siinä. Ohops Misua! Kakkoseksi tuli Sulo Lumijoelta ja neljänneksi meän Woodyn poika Bono myöskin Lumijoelta. Ruottinpojille ei jätetty sijotuksia olleskaan.

Nartuissa junnunartulle CK ja sitten olikin jo avoimien narttujen vuoro. Kilpakumppaneista toinen oli jäänyt kotiin ja toinen oli mitä ilmeisimmin raskautetussa EVVK-tilassa, joten Kattin energisyys suorastaan loisti ja miellytti toki tuomaria. Luokkavoitto, CK ja menolippu parhaan nartun valintaan. Kilpakumppani sai kyllä excellentin, muttei muuta. Valioluokassa oli yksi ruotsalainen koira, jolle myös CK. Narttukolmikosta Katti nappasi voiton, kakkoseksi tuli se juniori ja valio jäi kolmanneksi. Kattille serti, cacib ja uusi titteli SE MVA eli Ruotsin muotovalio. 


Kuva: Jutta Kilponen

Roppikehässä Kaima vei Kattia ja mulla oli Misiu. Tuomari oli niin hullaantunut Misiuun, että vaikka Kattikin sai yhden parhaimmista arvosteluistaan, Misiu vei iästään huolimatta pidemmän korren. Tuomarin mukaan ei ole ennen moista cardia nähnyt kuin Misiu on. Kas - kiitosta vaan kohteliaisuudesta! 

Cardien jälkeen seurattiin pemujen arvostelu. Suomalaisten koirien kisailuksihan se myös meni ja paikallinen kilpakumppani sai jäärä peränpitäjäksi nartuissa. Uroksissa ainokaiset kisaajat tulivat molemmat Suomesta. 

 Palkintokorteilla kävin lunastamassa Svenska Kennelklubbenin osastolta "trimmauslaukun", jonka keksin käyvän myös koko kamerakaluston kameralaukkuna. Löysin myös kauniin cardikorun mutta se melkein jäi vain haaveeksi kun se penteleen pankki-visakortti ei toiminut tämänkään sedän masiinassa. Onneksi lompakosta löytyi kruunuja ja sain loput säälialennusta. Nyt mulla on koru, muutapa en ostellutkaan kun ei enää ollut millä maksaa.

Sitten odoteltiin ryhmiä. Odoteltiin vielä vähän ryhmiä ja sittenkin vielä odoteltiin tovi ryhmiä. On se merkillistä, että vaikka kentällä ei pyöri kehän kehää, me vain odotellaan ryhmiä. Siis niin *sanonkomitä*! 

Kun järjestäjät saivat viimein palkintopallinsa suoraan linjaan, aloitettiin loppukilpailut. Misiu pääsi veteraaneissa kahdeksan joukkoon, mutta yksittäisarvostelu meni sillä ihan pipariksi. Seisoihan se hienosti, mutta liikkeet se juntturoi. Ilmeisesti sen mielipide oli että SPEED or NO speed at all.  Misiu skarppasi sitten ihan oikeaan ryhmäkehään, jonka arvosteli Birgitta Svarstad. Tyyppi heilutti tädille häntää ja täti hymyili takaisin, joten Misiun piti heiluttaa vielä vähän enemmän häntää. Sillälailla se tuomari hurmataan. Ryhmästä irtosi hienosti pronssia. Misiu sai 2 kiloa aktiiviruokaa ja mä snapsilasin poronkuvalla ja Jenni ruusukkeen. 


Kuva: Jutta Kilponen

Kotimatka alkoi iloisissa merkeissä. Laskettiin Kaiman kanssa, että ehditään sopivasti pysähtymään Haaparannassa ostoksilla. Eipä ehditty. Auto alkoi temppuilla oikein toden teolla. Jo ennen näyttelyyn tuloa hiljaisessa vauhdissa kuskin puolen renkaasta kuului jännä ääni. Mitään siinä ei päällisin puolin näkynyt, joten päätettiin ottaa kotimatka vain pikkuisen verkkaisemmalla ajolla. Aika riittäisi. Vähän Jällivaaran alapuolella kuitenkin kävi ilmi, että se ääni vain paheni ja paheni. Pysäytettiin tien varteen ja kävin läpi renkaat, taisinpa soittaa Tapsallekin, että mitäs nyt. Sen pysähdyksen aikaan PUM-1:n porukka oli porhaltanut ohi ja kohta sieltä tuli viestiä, että oltiinkos me me jotka oltiin tien varressa renkaita potkimasa. Jep, oltiin! Samalla tajusin, että meiltähän puuttuu yksi pultti kuskin puolen renkaasta. PUM-1:n kokoonpanossa oli yksi kappaletta autoasentajia kyydissä ja sieltä kerrottiin, että odottavat meitä tien varressa. Siispä nilkutusta hetki eteenpäin ja siellä selvisi, että pultti ei ole irronnut vaan katkennut. Aikukiva...

Todettiin, että kiristetään kaikki muut pultit ja ajellaan hissukseen. PUM-1 ajoi edellä ja me perässä. Pysähtelin kiristelemään pultteja ja sain PUM-1:sta paremman työkalunkin lainaksi palauttaakseni sen seuraavana päivänä Haukiputaalla ryhmiksessä (johon OLI tarkoitus mennä katsomaan). PUM-1:n väelle ilmoitimme, että kyllä he voivat jatkaa matkaansa kaikessa rauhassa, kyllä me täältä perästä tultaisiin.

Eipä sitten tultukaan. Seuraavalla pultintarkistuskiristyspysähdyksellä selvisi, ettei pultteja ole ehjänä enää kuin kolme. Tämähän hienoa! Soitto PUM-1:iin ja tilannekatsaus. Sieltä kurvattiin takaisin avuksi ja hetken eipä siinä oikein ollut muuta tehtävissä kuin ajaa auto seuraavalle metsäautotien pätkälle vähän sivummaksi ja jäädä odottelemaan apua, josta meillä ei ollut vielä mitään varmuutta. PUM-1laiset huolehtivat tarkoin siitä, että meillä on ruokaa ja juomaa, jos odotus venyy. Olihan meillä. Perjantaiksi Kaiman varaamat makkarat oli vielä grillaamatta ja minä olin heittänyt autoon lähtiessäni askin tulitikkuja. Kassissa oli pari siideriä ja vissyä. Perunarieskojakin vielä oli ja koirillekin oli vettä ja Misiun voittoruokia. Mikäpä hätä meillä olisi. Me jäätiin mettään ja PUM-1:n väki pääsi viimein kotimatkalleen. Suurkiitos teille kolmelle VALTAVASTA avusta ja tuesta siellä keskellä ei mittään!

Tapsa sai kunnian alkaa selvittelemään sitä kuinka meidät saadaan sieltä metsästä pois. Ensimmäisenä hän otti puhelun auton meille myyneelle Jauhiaisen Ristolle, josko hänellä olisi jotain kontakteja joista olisi nyt hyötyä. Ristohan antoi meidän autolle puolen vuoden täystakuun, ja se tulikin nyt enemmän kuin tarpeeseen. Mutta mitä tekee Risto? Hän hyppää niiltä istumilta pesispeliä katsomasta vaimonsa kanssa auton rattiin ja suuntaa myyntipakunsa keulan kohti Ruotsin lappia. Kun meille selvisi, että apu olisi tulossa, mutta sen saapuminen kestäisi useita tunteja (370 km...), meikätytöt korkkasi kylmälaukusta siiderit. Pitihän sitä skoolata hyvin menneelle näyttelyreissulle - tarkoitus oli tehdä tuo vain aika paljon myöhemmin ja jossain ihan muualla.  Siellä me istuttiin poronpaskan seassa retkituoleilla ja kiskottiin sidukkaa. Näin se kesäloma alkaa...


Kuva: Canon Ixus

Taivas näytti pikkuisen uhkaavalta, joten päätettiin kerätä kuivia puita ja käpyjä nuotiota varten talteen auton sisälle, että saadaan ne tuletkin sitten joskus aikaiseksi. Se sadekuuro kuitenkin ohitti meidät sivusta, joten keskityttiin sitten hetki ottamaan parit palkintokuvat Misiusta, Kattista ja Nessasta. Siitä olikin sitten helppoa lähteä muutaman kilsan metsälenkille. Unto jäi autovahdiksi, sillä Misiun kanssa niillä oli pikkuisen nokkapokkaa. Sille luvattiin makkaranpaistokaveruus. 

Lenkillä vierähti noin tunti. Koirat juoksivat ja kahlasivat suossa, hiekassa ja jäkälässä ja kiskoivat poronpaskaa minkä kerkesivät. Jos niiltä kysytään, se oli reissun ehdoton kohokohta. 

Ennen makkaranpaistoa me torkahdettiin tovi. Alkoi sopivasti sataakin ja sateen ropina kävi tuutulaulusta. Heräsin siihen kun Risto soitti tarkempia ajo-ohjeita. Kertoi olevansa jo Haaparannalla. Delegoin tämänkin asian Tapsalle Suomen puolelle, sillä Googlemapsi oli varmasti parempi opas kuin meidän navigaattori takaperin luettuna.

Koska seikkailusta oli enää kohokohta - makkaranpaisto - tekemättä, nämä selviytyjät päätti rakentaa viimein sen nuotion ja paistaa makkarat pois kuleksimasta. Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä meitä... ja nuotiohan syttyi. Ei mennyt kymmentäkään tikkua. Kun saimme makkarat hiillokselle lämpiämään, taivas repesi. Tuli ihan oikea sade. Sinnikkäästi me ne makkarat lämmitettiin ja juostiin sitten autoon syömään. Että osaakin maistua Lidlin grillimakkar hyvälle tällaisessa tilanteessa. Sateen loputtua käytiin katsomassa nuotion tilanne ja sammunuthan se oli. Pelko puolen Ruotsin polttamisesta oli siis turha. 


Kuva: Canon Ixus

 

Noin 00.30 tuli Ristolta soitto, että he olisivat varmasti jo aika lähellä. Juoksin tien varteen näyttämään reittiä ja kas - he olivatkin juuri siinä kohdalla. Ducaton viereen ajoi samanlainen Ducato ja pelastajat ilmoittivat, että me Kaiman kanssa jatkettaisiin kotiin tällä uudella ja he tulisivat meidän kulkupelillä perästä kun saavat korjattua. Alettiin nostelemaan koiria ja kamoja toiseen autoon. Koirat saivat päälleen vain kevythäkit, sillä oikeiden häkkien irrottaminen ja uudelleen kiinnittäminen olisi ollut liian iso urakka. Meidän hääriessä tavaroiden kanssa, Risto sai renkaan irti ja totesi pulttien olevan ihan p*skoja. Heidän toimintasuunnitelmansa jatkui niin, että hän laittaisi meidän autoon renkaan kiinni kahdella uudella pultilla ja he yrittäisivät nilkuttaa Raaheen hissukseen. Matka kohti kotia alkoi. Me edellä laina-autolla ja Jauhiaiset meidän rengaspuolella perästä. Pikkuisen hirvitti kun nilkuttajat katosivat taustapeilistä, mutta soitto noin puolen tunnin päästä kertoi, että heidän allaan oleva Ducato kyllä sieltä kotiutuisi ajallaan.

Puoli tuntia ennen Haaparantaa minulla iski tositosi väsy. En uskaltanut enää räpäyttää silmiäni, sillä pelkäsin niiden jäävän kiinni saman tien. Päätin kuitenkin, että Suomen puolelle me tullaan ja niin me tultiinkin puhtaasti sinnillä. Tornion Prisman parkkikselle me kuitenkin heti kurvattiin ja taju lähti nopeammin kuin ehti huomatakaan. Me nukuttiin ehkä puolisen tuntia, maksimissaan 45 min ja jatkettiin matkaa. Kemissä noustiin uudelta motarilta Lapintuuleen kahville ja siellähän Jauhiaiset jo olivat meidän autolla. Olivat ohittaneet meidät kun nukuttiin. Ostettiin kahvit, energiajuomat, salmiakkia ja raha-arvat (täytyihän tämmösen reissun jälkeen tulla edes arvasta jotain) ja jatkettiin matkaa. Simon alapuolella saatiin Jauhiaiset taas kiinni ja kurvattiin edelle. Vähän ennen Oulua tuli sankka sumu ja näkyvyys oli hetken aikaa mitätön. Onneksi oli aamuyö ja liikenne vähäistä.

Jätin Kaiman ja Nessan Ouluun ja kurvasin tankin kautta kotimatkalle. Limingan jälkeen alkoi taas armoton väsytys. Taistelin kuitenkin kotiin asti ja perillä olin sunnuntaiaamuna puoli kuuden jälkeen. Viimeiseen kahteen vuorokauteen oli mahtunut paljon. Viimeinen työpäivä ennen lomaa, koirien pesu ja tavaroiden pakkaus, ajo Aavasaksalle, yöpyminen siellä, ajo Jällivaaraan, päivä näyttelyissä ja seikkailu Jällivaarasta takaisin. Uhkasin että herään seuraavan kerran vasta maanantaina. Kyllä mä kuitenkin olin osittain hereillä jo sunnuntaina, mutta puolivaloilla mentiin. Niin ja se Haukiputaan näyttely... se sai mun puolestani pyöriä ihan keskenänsä. Olin saanut ihan tarpeekseni koiranäyttelymatkailusta sille viikonlopulle :D

Tämän reissun jälkeen on ollut pakko todeta, että AINA - siis IHAN AINA - on autossa oltava sellaisia tarvikkeita, että hädän tullen selviää vaikka keskellä korpea. Aina ei ole saatavilla näin ihanien ihmisten apua kuin Jauhiaiset ovat ja se avun odotus voi kestää. Nyt meillä oli tuuri mukana kun nuo tarvikkeet löytyivät autosta vahingossa, jos ei olisi löytynyt, meillä olisi ollut siltikin tuuri muassa, että PUM-1:stä näitä tarvikkeita meille tarjottiin. Mutta entäpä jos ei olisi ollut - tarvikkeita tai PUM-1:a... en edes halua ajatella...

Eihän tämä ensimmäinen kerta ollut kun meille Kaiman kanssa tapahtuu näyttelyreissuilla kummia. Vuonna kivi, keppi ja esikirves me meinattiin ajaa kolari ilmassa olevan lentokoneen kanssa ja ei - me emme olleet näyttelyreissulla lentokoneella vaan ihan tavallisella maasturiautolla. Mutta se on ihan kokonaan toinen tarina se... kuten myös se kun tultiin aikoinaan koirien kanssa metsälenkiltä ja autosta katkesi joku akseli tai vastaava ja koko rengas lenksotti irrallaan. Tekeville sattuu - aina!


Kuva: Jutta Kilponen