Mezzotiellä majaileva Donna (BW Weeny Wagtail) on oireillut etujalkojaan aina satunnaisesti. Täpinää täynnä olevan 12+ vuotiaan mummelin meno on entisellään aina kun se vain muistaa pysyä liikkeessä, mutta levon jälkeen liikkeellepääsy on kankeaa. Tälle syksylle suunniteltiin ensin Rimadyl-kuuria, mutta sitten päädyttiin kokeilemaan meille vielä tuntematonta lääkettä nimeltä Trocoxil (*kliks*). Se ainakin kuulostaa helposti annosteltavalta kun nyt tänään annettiin ensimmäinen nappi ja seuraava vasta kahden viikon päästä ja sitä seuraavat aina 4 viikon välein. Ei tarvitse ihan joka päivä muistaa lääkkeen antamista, riittää kun liimaa tarran kalenteriin muistuttamaan seuraavasta lääkkeen annosta. Kallistakaan tämä ei minusta ollut siihen verrattuna, mitä jokapäiväinen lääkitys maksaisi.

Jospa se muori uudella lääkkeellä vertyisi. Ei oikein olisi vielä luovuttamisenkaan aika kun elämänkipinä on vielä vahvassa liekissä. Pitäisi vain saada ne kintut toimintakuntoon niin, ettei pitkän yö- tai päiväunen jälkeen ensiaskeleet käy kipeää. 

Paraneppa muori nyt, jotta päästään taas pelaamaan palloa! Mikistä ei ole maalivahdiksi. Cheerleaderina olo on enemmän sen hommaa...