... mutta syntymäpäivä silti!

Ella täyttää tänään 8-vuotta. Vielä toissapäivänä oli hetki, jolloin olin aivan varma, että tätä juhlaa ei vietetä. Nyt jälkikäteen ajateltuna tuo lauantaiaamu oli kuin pahaa unta. Ella oli jalaton ja luulin, että se oli menettänyt kyvyn tehdä tarpeensa. Yritinkin soittaa eläinlääkärille, mutta mikä lie oli johdatus kun en saanut häntä kiinni. Aikataulutin päiväni niin, että tehtyäni tietyt asiat, soitan uudelleen ja sanon, että me luovutamme ja tulemme viimeiselle matkalle. Aikatauluni viivästyi ja veinkin Ellan vielä ulos. Se teki tarpeensa ja kohosi jaloilleen - kaulaliinalla tuettuna tosin horjahdusten estämiseksi, mutta nousi. Myös alati heilunut häntä nousi tappipystyyn ja Ella palasi takaisin.

Ai mikäkö sillä oli? No...  se mitä se poti pari vuotta sittenkin - se pahuksen selkä. Onnettomuus sattui viime keskiviikkona keittiössä. Perinteiset sutarit ruokakupille, äkkijarrutus ja kropan kiertyminen rumasti. Tämä ei tehnyt hyvää sen rinta- ja lannerangan vaihteessa olevalle nikamavälille, jossa kalkkeumakohta on koholla selkäydintä kohden. Painajainen alkoi antaa merkkejään torstaina, jolloin Ella ei rynnännytkään tapansa mukaisesti ulos sata lasissa. Panin tämän heti merkille ja eristin sen yksiöön. Perjantai meni vielä tepastellessa mutta lauantaiaamu valkeni surullisesti. Liian surullisesti, mutta en halua sitä enää muistella. Olin onneksi väärässä - pahasti - ainakin toivon ja uskon vielä niin. Tuo takapakki oli (toivottavasti) tämän painajaisen aallonpohja ja nyt Ellan edistyminen tapahtuu lähes silmissä. Jokainen ulkoilukerta on edellistä parempi ja Ella entistä enemmän oma kaheli itsensä. Ongelman ydin onkin nimenomaan juuri tässä. Kuinka pitää Ella neliöissä kun sen tavanomainen tapa on kulkea kuutioissa. Haastetta riittää ja tapaturma-alttius on varmaan tämän painajaisen selätyksen jälkeen alati läsnä mutta kokeillaan ja eletään sitten vaikka päivä kerrallaan pelossa kunhan eletään Ellan tavoin eli täysillä. Olisihan tämän voinut toki tähän luovuttaa, mutta Ella ei halunnut sitä tehdä. Kai sitä voi koiraakin kuunnella tai ainakin kuvitella kuuntelevansa?

Selkäpotilaan konservatiivisesta hoidosta kun tässä talossa on kokemusta enemmän kuin haluaisi, samoilla eväillä mennään jälleen. Ella saa liikkua ulkoillessaan omien halujensa mukaan (ja sehän liikkuisi). Sen vyötäröllä on äkkiliikkeiden ja horjahduksien minimoimiseksi kaulaliina, mutta sitä ei missään nimessä tarvitse kannatella. Aluksi selvisimme pelkällä kaulaliinalla, mutta Ellan karattua liina vyötäisillään ja minä siinä liinan päässä mukana tuonne Jokirannantielle päkittämään herraties mihin asti (jooei, ei totellut pysähtymiskäskyä eikä sitä voinut vyötäröllä olevalla liinallakaan pysäyttää), lisäsimme tähän yhtälöön leveän pannan ja hihnan, jolla sitten tämän kipittäjän menoa hillitään tarpeen vaatiessa. Naurakaa vaan ihan vapaasti mielikuvalle, jossa Ella päkittää menemään, minä tulen kumarassa perässä ja hoen SEISO, SEISO, STOP, ELLA, PAIKKA, PRKLE! Nauroin minäkin... sitten kun se viimein pysähtyi...

Ellaa hierotaan, tehdään jumppaliikkeitä ja sillä on iso kevythäkki pesänään. Siinä se mahtuu kääntymään suorana ja hieman puuhaamaan petivärkeillään. Se pystyy seisomaan ja tepastelemaan ilman tukea, sillä on korjausrefleksit mutta vielä toki puutteita niissä. Häntä heiluu iloisesti. Rakko ja suoli toimii normaalisti. Huumoritila on sillä erinomainen ja se nauttii saamastaan erikoishuomiosta.

Toipilasaika tulee taas kestämään. Näissä selkäasioissa kun ei ole sijaa hoppuilulle siinä vaiheessa kun toipuminen alkaa. Tulevan talven aikana tulemme varmaan treenaamaan Wintillä matalilla rimoilla jalkojen nostoja ja askeleen rytmittämistä, mutta kaikki aikanaan - päivä kerrallaan. Toivottavasti mitään takapakkeja ei tule. Jos tulee - tarkastellaan tilannetta sitten uudelleen Ellan ehdoilla.