Flow on agilityslangilla tunne, jossa kaikki menee niin kuin pitääkin. Suoritus on sujuvaa ja virtaavaa. Koiran kanssa on radalla yhtä ja kumpikin tekee oman osansa niin, että lopputulos on jotain sellaista, josta vain uskoi uneksivansa. Se on vähän niin kuin iso WAU muttei sinnepäinkään jos syvemmin miettii. Wau-treenejä tulee ja menee, mutta flow-tunne - ainakin ensimmäinen sellainen - jää kyllä mieleen varmasti! Luvasta en tiedä tajusiko se, että meidän ensimmäinen flow tulla tupsahti Tupoksella viime torstaina monen wau-kurvin jälkeen. Se viimeinen treenikoukero vain napsahti niin kohdalleen kuin se ikinä voi. Vedettiin täysiä ja annettiin mennä. Ilman tätä flow-kokemusta en tietäisi uutta tavoitettamme. Nyt tiedän mihin me yhdessä pystytään kun saadaan treenikilometrejä alle vielä lisää. Kiitos Luva, kiitos Minna-koutsi ja erityisesti kiitos Riikka, joka sai Luvaan lapinloman aikana ohjelmoitua käsittämättömän paljon tekemisen meininkiä. 
 
Fyrankin treenit oli mallia "WAU!". Sekin eteni, teki ja touhusi tosissaan. Se oli ihan katu-uskottavasti kolmosluokan koira. Treeniaiheena meillä oli irtoamiset, layeroinnit, lähettämiset eteen ja sivulle. Minä sain ihan aiheesta kritiikkiä siitä, etten osaa keilata. En niin osaakaan - kouluaikana se penteleen keilapallo lähti aina taakseni. Miten tuo olisi niistä ajoista kehittynyt yhtäkkiä paremmaksi :D Sivusuunnassa taas lähettelen koiraa kuulemma loistavasti. Hmmm... johtuuko tuo sitten siitä, ettei nuo käsiparat romujen olkapäiden vuoksi voi nousta tähtiä osoittelemaan sivusuunnassa, mutta etukautta (eteen lähetyksessä) voin näyttää pohjantähden ja otavan oikein loistavasti ja nopeasti. Se taas ei auta koiraparkaa löytämään välttämättä oikeaa estettä kun näyttötilanne on ohi ennen kuin kukaan ehti suuntaa huomatakaan. Onkohan Jennin Wii:ssä keilaamista? Auttaisikohan sen pelaaminen?
 
Yhteenlaskettuna viime viikon treenit olivat siis jotain waun ja flown välimaastoa. Aika hyvät siis. Jalkakin sen tiesi seuraavana päivänä, mutta olen nyt vain päättänyt, että sitä on pakko - siis PAKKO - käyttää. Ei se tule sen paremmaksi varomalla ja jos vain varon ja varon, multa hajoaa pää ja vaihtuu harrastus. Tahdonko sitä? En!
 
Jalka kesti myös viime viikonlopun kisakokeilun. Okei - kylmägeelipakkaukset piti kaivaa pitkästä aikaa pakkasesta turvotusta rauhottamaan kisojen jälkeen, mutta se varsinainen kipitys meni aika hyvin. Vasta viimeisellä radalla sattui horjahdus, joka ehkä vei keskittymistä sen verran, että Fyran nolla vaihtui yliaikanollaksi. Muutaman esteen ajan mietin mahdollista keskeyttämistä, mutta päätin lopulta jatkaa, mutta rytmi ja ajatushan siinä vähän toviksi karkasi.
 
Fyra ja Luva starttasivat OKK:n kisoissa eka kertaa kolmosluokassa. Kummallakaan ei ole kokemusta hallikisoista. Fyra on ollut maneesikisoissa kerran (ja tuolloin kaasu hirtti kiinni), Luva ei koskaan. Eipä nuo pallohallin kaikumista millään tavoin kummastelleet. Hyvä tytöt!
 
Ensin vuorossa oli Luva. Molemmat Luvan radat oli Pajarin Tuomon tuomaroimia. Rataprofiilit oli rehellisiä, mutta edellyttivät kyllä ohjaajalta huolellisuutta kuten kolmosen radoilla pitääkin olla. Ensimmäiseltä radalta Luva hilpaisi yliaikanollan. Aikaa meni neljään hätäpelastukseen (Luva koitti itse lukea rataa ja vähän valui...), mutta sijoitus oli kuitenkin kivasti kuudes. Luokan voitti Luvan Unna-sisko, josta tuli samalla agivalio! Mahtia!
 
Toisella Radalla Luva paransi menemisen meininkiään, mutta mulla ohjaus levisi ihan kokonaan käsiin ja sitten koko homma lähti ihan lapasesta. Luva meni sinne sun tänne ja teki melkosen monta hylkyä. Tuskin kukaan laski montako. Etukäteen asetettu tavote - täysiä mennään vaikka tapahtuisi mitä - kuitenkin täyttyi hienosti. Olin tyytyväinen, vaikkei ehkä moni olisi sitä niiden kurvailuiden jälkeen naurultaan olisi uskonut. Ihan kaikkein parasta oli radalla luvan kolme viimeistä estettä (ihan kuulkaa oikiassa järkässäkin), jotka se veti IHAN miljoonaa! Tällä radalla voiton ja hyppysertin vei Luvan Ruusu-sisko. Suku jyrää!
 
Fyra starttasi ensin Pajarin hyppärille, sille samalle, jolla Luva sekoili. Mä päätin olla nyt enemmän skarppina, sillä olisi ollut aika nolo sanoa, että 10min rataantutustumista ei riitä omaksumaan radasta yhtään mitään. Muutama iso kurvi ja Fyran vielä hidas pujottelu aiheuttivat 2 sekuntia yliaikaa, mutta nolla ratavirhettä. Olin todella iloinen! Sijoitus oli 40+ osallistujan joukosta yhdeksäs. Ihan hyvä debyytti rotikalle kolmosluokassa. Fyrahan teki tällä suorituksellaan rotuhistoriaa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan rottis Suomessa ei ole a) noussut kolmosluokkaan agissa ja luonnollisesti b) tehnyt siellä tulosta. Nyt on!
 
Toinen rata oli Jokisaaren Minnan - meidän oman koutsin - käsialaa. Voihan kaikki mahdolliset ylistyssanat miten siitä radasta tykkäsin! Edellytys sille radalle oli vain mennä täysiä ja olla rohkea. Jotta siitä radasta olisi voinut nauttia ihan täysillä, olisi siihen tarvittu kokeneempi koira kuin Fyra ja terveemmät jalat kuin minulla oli, mutta kyllä me ihan tarpeeksi saatiin siitä riemusta iloita. Radan alussa se polvi meni hetkellisesti alta (näkyy videoltakin juoksurytmin muutoksena jos osaa oikeassa kohdassa katsoa), mutta urhoollisesti minä kipitin. Fyra pääsi valumaan ja venymään muutamassa kohdassa vähän liikaa ja pujottelun alussa tuhraantui aikaa kun Fyran mielestä seuraava este oli A eikä pujo (videolta näkee, miten se jo putkesta tullessaan on niin päättänyt). Ratavirheitä nolla, yliaikaa sekunti, sijoitus 50 osallistujan joukosta kymmenes. Lupaavaa! Tämä rata oli tietyllä tavalla historiallinen myös. En tiedä, onko missään muualla kisattu 199 metriä pitkällä radalla (metri jäi kuulemma "protestointivaraa" *heh*) kisaradan ollessa maksimissaan sääntöjen puitteissa 200m. Varsinainen agimaraton, mutta ei sitä siinä radalla ollessaan tajunnut. Saipa mennä agia ihan koko rahalla :D
 

Valuu valuu, mutta vielä me opitaan ja pystytään! Ihanneajoista en usko meille ongelmaa tulevan.
 
Viikon päästä edessä olisi Messarin matka. Lähtö perjantaina, paluu maanantaina iltapäivällä. Kehään on ilmoitettuna Katti, Tutu ja Mint. Osallistujamäärä on ennätyksellisen vähäinen (la 19 ja su 20), liekö jengi äänestänyt jaloillaan ilmoittautumismaksujen määrää. Minäkin mietin pitkään mitä teen, mutta kun tiedossa oli kuitenkin se, että ko. reissu on yksinkertaisesti tuolloin tehtävä, niin ilmoitin omanikin kehään. Varsinaiset kehäjutut minua ei millään tavoin jännitä, mutta kylmiä väreitä tuo jo ennalta se, kuinka saan kaiken Mintin maanantaiseen lentoon liittyvän organisoitua. Lauantai-iltana tiedossa eläinlääkärireissu (passiasiat kuntoon tietyssä tarkassa aikataulussa), sunnuntai-iltana keikka Finnairin Cargoon tekemään paperiasiat valmiiksi ja tarkastuttamaan Mintin ja boksin sopivuuden toisilleen. Maanantaina aikaisin aamulla vien sitten Mintin kentälle ja sitten lähden ajelemaan kohti kotia ja odottelemaan Jo'n viestiä siitä että "Mint has landed to UK". Onneksi sain kyytikaverin reissulle. Mahtaa siinä maailmasta tulla noiden kilometrien aikana parempi paikka ;)
 
Ai mitäkö kuuluu Ellalle? Lenkit pitenee ja Ella paranee. Siinäpä se lyhykäisyydessään. Väittäisin, ettei satunnainen ohikulkija edes tajuaisi, että Ellan tepastelussa on mitään kummallista. Tänään huomasi hyvin sen, että sen sivuttaistasapaino on korjaantunut mahdottomasti. Puuskittainen myrskytuuli koitti riepotella sitä lenkillä. Ella toki horjahteli, muttei kaatunut. Se sai aina korjattua sivuttaissuunnassa jalkansa niin, että sai kiinni tasapainosta. Hyvä treeni, huono ilma...